Sano, sano

Neleh on ääliö. Se meni ja eksyi. Metsään. Polulta, jossa on tasan kaksi suuntaa. Eteenpäin ja taaksepäin. Näköjään kannoilla köpsöttelevä ja merkityillä reiteillä pitäytyvä turrekin voi hukata itsensä. Suoralla polulla. Ilman risteäviä reittejä. Tutussa metsässä.

Neleh olisi saanut syyttää vain omaa tyhmyyttään, jos se olisi joutunut ilveksen yöpalaksi, tullut edelleen kaupatuksi Keltaisessa Pörssissä tai heittänyt henkensä auton tai minkä lie vuoksi. Eokin on kuuro, mutta se ei eksy eksyttämälläkään (olen yrittänyt).

Onhan se Neleh nuuskutellut omille teilleen neljä kertaa aiemminkin. Kahdesti olen juossut sen kiinni, kerran ehti erään rouvan autoon ja viimeisimpänä kaksi vuotta sitten Hervannassa kerkesi ylittää yhden autotien. Aina se on kotiin pyrkinyt. Tällä kertaa ongelmana oli kaksi kilometriä silkkaa taajamaa. Plus moottoritie.

Sitten heinäkuisen kesäpäivän, jolloin Eo törmäsi suomörköön, koiramme ovat lenkkeilleet vailla rihmankiertämää. Tuolloin Eo huusi kuin raajaa olisi leikattu irti, mutta palasi onneksi yhtenä kappaleena, joskin valitettavan kolmijalkaisena parin sentin reikä rinnassaan. Valjasten osuus tapaturmassa jäi kysymysmerkiksi. Takertumisen mahdollisuutta ei kuitenkaan voi poissulkea.

Etsimme Nelehiä sieltä ja täältä, vanhalta asunnoltamme, kaikilta mahdollisilta parkkipaikoilta, tutuilta reiteiltä, makkaranpaistopaikalta, tienvarsilta, kiven ja kannon alta. Ei vilaustakaan. Tuli pimeä. Oli pakko palata kotiin.

Sitten sattui hauska juttu. Häkellyttävyydessään seikka vetää vertoja jopa sille tapaukselle, kun taloyhtiön suurin pyykkitupavalittaja löysi Imeväisen napatyngän pyykkiensä joukosta (aivan ylisuuri poru syntyi tuostakin, sanon minä. Palanen oli kuitenkin käynyt läpi ainakin kolme pesuohjelmaa). Facebook siis jäljitti Nelehin olinpaikan kahdessa tunnissa. Yhteisiä kavereita meillä ei löytäjän kanssa ole, eli viesti oli ketjuttunut vähintään kolmannelle osapuolelle.

Nelehin arvoitus ratkesi pääpiirteittäin. Sijainnissa x, ajanhetkellä y ja syystä z se oli lähtenyt kipittelemään omilleen. Nuuskuttelija oli poimittu kiinni aika lailla välittömästi. Se oli toimitettu läheisimpään taloon, jossa se oli piristänyt isäntäväen iltaa ja mitä ilmeisimmin viihtynyt mitä mainioimmin. Neleh oli saanut tehdä kaikkea kotona kiellettyä kivaa, kuten nukkua sängyllä ja syödä niin paljon kuin halusi. Aamulla Neleh oli pyytänyt päästä pihalle ja palannut tarpeet tehtyään takaisin sisälle. Kun kotiinlähdön aika koitti, minun piti käydä tökkäämässä sitä päähän, jotta se ylipäätään tajusi herätä pehmoisilta prinsessauniltaan.

Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että koirat voivat olla kovin typeriä ja ihmiset todella kultaisia. Lisäksi totean, että Facebookista saattaa sittenkin olla jotain hyötyä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s