Loppu hyvin, Opel hyvin

Jo alkoi autoliikkeestä saada palvelua. Tarvittiin vain Appiukon jyrähdys ja silmät työtä mulkoilemaan. Muutaman tunnin, joita ei alun perin Astraa varten löytynyt, rassaamisen jälkeen vika oli korjattu. Kaksi tuntia myöhemmin matkasimme kohti Helsinkiä.

Perjantain sää oli sadevarustukseeni, jota ei siis ollut, nähden aivan kamala. Leirin pystytys kaksin Pätkän kanssa oli jäätävä kokemus. Lopulta sade laantui ja oli Krumin vuoro astua lainasaappaisiin.

Rata oli paha. Siinä oli kahdeksan Krum-vaikeaa kohtaa. Keppien leijeröinti sentään oli heiniämme, sillä onnistuimme siinä hienosti talvella Jenten treeneissä – totta kai hutiloin varman nakin. Meillä meni aika hyvin. Ohjaamiseni on liian hidastempoista Krumin menolle. Mutta Krum oli kiltti, ei yhtään pikku sika. Ottaisin milloin vain uudestaan:

Lauantaina paistoi. Oli mukava tarkkailla joukkueita kaikessa rauhassa.

Yksilö-SM sujui hektisesti. Valmistautumisaika oli liian lyhyt, jalat tönköt ja koirakin hukassa hyvän aikaa tutustumisen jälkeen. Rata ei tuntunut lähtökohtaisesti kivalta. Hyvän fiiliksen pusertaminen lyhyessä ajassa vaati työtä aivan lähtökarsinan viimeiseen soppeen saakka. Sieltä se kumminkin tuli. Mikään ei voinut estää meitä tekemästä upeaa suoritusta.

Paitsi ensimmäinen rima, räps! Viime vuonna pääsimme kolme estettä, tällä kertaa emme ainoatakaan. Kuinka Jente vetää entistä paremmat pohjat ensi vuonna: ohittamalla lähtöhypyn?

Jente ei sentään jäänyt viimevuotiseen tapaan haistelemaan rataa. Ja onhan ensimmäinen rima aina parempi kuin viimeinen. Silloin voisi vaikka harmittaa. Nyt höntsättiin maaliin hyvällä meiningillä.

Pakkasimme kampsut ja lähdimme Tampereelle. Pelkkä ajatus finaalien sääennustuksen vesipylväästä ja kaatosateessa kiukkuavasta Pätkästä kallisti mielen kohti live streamia ja sipsikulhoa. Mälsä mutta ehdottomasti oikea päätös.

En malttanut olla kellottamatta Jenten aikaa, joka olisi sijoittunut top 20:een ja karsinnoissa reippaasti ihanneaikaan. Kisahimoni on ollut vaisu, mutta nyt se kurkottaa kohti Agirotua. Aion juoksennella monta starttia. Juoksentelen niin kuin olisimme kuolemattomia.

Koko edeltävä viikko on yhtä etukäteisvalmistelua ja itse reissurumba todellinen voimainkoitos. Tarvitsisin selviytymisoppaan seikkailuihin taaperon kanssa. Finaalien seuraaminen hänen seurassaan on mahdottomuus. Pitkän kisapäivän jälkeen mieli kaipaa rauhoittumista ja kroppa lepoa. Istuutuminen vaikkapa tuolille olisi ihanaa. Kiireettä ruokaileminen olisi täydellinen loppusilaus. Sen sijaan aika vierähtää nopeasti perässä juosten, arvoesineitä pelastaen, asioiden jyrsimistä estäen, oksennusta auton penkeistä jynssäten, vaatteita pesten, tekemistä keksien, lähmäisiä näppejä rajoittaen, raivoa laannuttaen, seuraavan päivän toimintastrategiaa suunnitellen ja aikataulutellen, ruokaa hotkien sekä määrittelemättömiä isoja ja pieniä sotkuja siivoillen. 

Miten täyspitkä kisaviikonloppu pitäisi jaksaa? Kyllä nuorena jaksaa on oikein typerä ja väärässä oleva sananparsi. Keskittymiseni yhtä ratasuoritusta varten ei vaadi paljoa. Jotain rajaa kuitenkin pitäisi olla. 

Viikonlopusta nuutuneina päätimme olla oikein epäinnovatiivisia. Delegoimme Pätkän hoitoon Agirodun ajaksi. Karsintoihin Pätkää ei liioin huolita mukaan, vaikka se sitten tarkoittaisi reissuun lähtemistä yksin Jenten kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s