Sitten kun ajamme ojaan kaahaamme sinne yhdessä

Seuraa lässytysvaroitus. En yleensä harrasta ärsyttävää ihkutusta. Tällä kertaa teen poikkeuksen. Kun Jente oli ensimmäisen kerran nopea, kerroin siitä blogissa. Toistan saman Aian kanssa.

Hetki koitti eilen.

Aia kokeili ensimmäistä kertaa treenaamista veljensä seurassa. Lämppälenkillä sateessa koikkerineiti kirmasi ja liukui mutavellissä kuin hämähäkkimies. Se ei näyttänyt turvalliselta eikä terveelliseltä. Hauskaa oli, ja lujaa ne menivät.

Hallissa Aia oli pimpeli pompeli. Se huusi, sinkoili ja pujottautui pikkuiselta Oprilta perimiensä valjaiden läpi. Tietysti Aian täytyi kiivetä A:n harjalle sopivan tilanteen tullen.

Edelliset ovat sivuseikkoja. Tärkein kohta on se, jossa teimme estettä. Aiassa syttyi asenne, jota varten olemme harjoitelleet päivittäin tai lähes päivittäin viimeisen kolmen kuukauden ajan. Koirassa oli draivia. Se oli nopea. Se oli keskittynyt. Se leikki mielivaltaisesti. Vire oli juuri sitä, mitä se ihannemielikuvissani on. Sitä asennetta varten harjoittelu jatkuu edelleen. 

Saatoin tuntea, mitä adrenaliini teki kehossani. Leijuin ilmassa, vaikka jalkani olivat tukevasti maassa valmiina toimimaan. Virittynyttä tilaa kesti vielä pitkään treenien jälkeen. Niin huojentunut ja onnellinen olin. Olin huojentunut siksi, että Aia oli hieno kooikerhondje. Onnellinen olin siitä syystä, että sain kokea niin maanista yhteistyötä koiran kanssa.

Jos kyseessä oli ainutkertainen tapaus, se säilyy täällä kauniina muistona siitä, kuinka Aialla oli kerran kaikki palikat kohdallaan.

Veikkaan kuitenkin, että näemme hurjaa Aiaa myös myöhemmin. Tänään Aia nimittäin erotti ensimmäistä kertaa objektin kiertämisen suuntakäskyt toisistaan. Se juoksi jokailtaisessa pallottelusessiossamme lujempaa kuin koskaan. Se jopa kirmasi käskystä pihaa ympäri. Se teki kaiken pyytämäni isommalla vaihteella kuin aikaisemmin.

Kaikkein hauskinta on se, että olemme jo tehneet paljon juttuja yhdessä. En edes osaa pelätä pilaavani koiraa omalla huonoudellani. Keksin juuri uuden mottoni. Kirjoitin sen otsikoksi.

Olen niin täynnä kooikerihkutusta, että Esa uhkasi kotiin palattuaan sulkea minut tyhjään huoneeseen, kunnes tulen taas järkiini. Esa on onnellinen puolestani, mutta aivan oikeassa: koikkerin hienoudesta mussuttamisen käyrä on nyt täynnä.

En edes pidä koikkereista. Ihan tyhmä rotu.

2 thoughts on “Sitten kun ajamme ojaan kaahaamme sinne yhdessä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s