Antaa syksyn tulla

Voisin murehtia kuollutta koiraani neljän seinän sisällä lopun ikääni. Asian tila ei märehtimällä muuksi muutu. On parempi lähteä vierimään ennen kuin sammaloituminen yllättää. Aloitin vedetyistä pentutreeneistä, kimpparetkestä Turkuun ja mistä-lie-koikkeritreffeistä.

Totta puhuen viime viikolla treenaaminen kiinnosti yhtä paljon kuin auringon palvominen takapihalla bikineissä tammikuun puolivälissä. En voi kieltää, etteikö puuhailu olisi piristänyt. Treenimotivaatio alkaa palata. Elämä jatkuu. Sen täytyy jatkua.

Talvikauden kaksi ensimmäistä pentuagia on siis treenailtu. Osallistuin pennun kanssa agilitykurssille viimeksi 16 vuotta sitten. Kyllä, olen niin iänikuinen, ja kyllä, jo on minunkin aika nykyaikaistua. Olen oikein innoissani: seitsemän treeni-intoista pentua, sisältäen veljet, säätää neljässä samanaikaisessa pisteessä. Mielikuvan valtoimenaan pyörivästä sekamelskasta voi heti unohtaa. Ryhmä toimii pennunvallattoman järjestelmällisesti. Niin tehokasta, niin kivaa.

Heti ensiharkoissa koin valaistumisen. Kuukausien turhanpäiväiseltä tuntuneesta temputtamisesta on sittenkin ollut hyötyä. Aia keskittyy tekemiseen (ihan täpöllä) ja tarjoaa vaihtoehtoja. Aia on kivakoikkeri. Se toimii vikkelästi. Agility on hauskaa.

Viikonloppuna iski koikkerikriisi. Kaarinassa Aia ei lähtenyt kuolleelle lelulle, mikä oli ongelma. Esa näytti kotona, kuinka Aia syöksyy liikkumattomaan karvatupsuun. Se näytti hyvältä, mutta varsinainen harjoitus on edelleen vaikea. Syntyi lumipalloefekti. Aloin epäillä, herääkö Aiassa koskaan agilityä kohtaan minkäänlaista paloa, koska sellaista ei ole vielä näkynyt. Saatoin hieman ylireagoida.

Pysytellään faktoissa.

Olleessaan älyttömän kiva Aia on älyttömän kiva. Toisaalta Aiassa on puoli, jota ei välttämättä kiinnosta mikään. En tietenkään päästä tilanteita kärjistymään niin pitkälle. Paineistumisia, joissa Aia kyky toimia katkeaa kuin veitsellä leikaten, ei ole esiintynyt pitkään aikaan. Vire on tarpeeksi korkea. Olen tyytyväinen itseeni.

Osaan lukea Aian sielunmaisemaa jonkin verran. Se on minun etuni. Tärkeintä on olla fiksumpi kuin koikkeri. Se ei ole helppoa, koska koikkeri on todella fiksu koira. Ei se miellytä tyhmää ihmistä huvin vuoksi. Aia on todella kehittänyt koirankäsittelytaitojani. Siitä ei voi seurata muuta kuin hyvää. Eihän?

Aian opintie jatkuu perusasioiden ja nopeuden äärella. Käveleminen ei ole vaihtoehto. Harjoittelen Aian kanssa oikeanlaista asennetta vaikka seuraavat kaksi vuotta, jos siten estän Aiaa tulemasta laiskakoikkeriksi. Treenaan oikein mielelläni, jos Aia sen ansiosta lentää kuten se videolla parhaimmillaan tekee. Kaikkein palkitsevinta tässä vaiheessa on se, kun spanielini ryntää ja sen läppäkorvat heiluvat. Silloin tiedän tehneeni jotain oikein.

Syyskuu oli niin vaiherikas, etten ole jaksanut filmailla Aian uusimpia taitoja. Koostin muistoksi tästä ikäkaudesta videon muutaman harjoituskerran agilitypätkistä:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s