Mihin katosivat mopoautot?

Entä tilhet? Kolme vuotta takaperin katselin marjoista humaltuneiden kisailua syksyisestä ikkunasta. Yhtä varmasti kuin tilhet ja mopoautot ovat kadonneet maisemasta myös lauma koiria ja taapero repussa ovat pian historiaa katukuvassa. Muutamme Helsinkiin.

Vaikka olen kolmen onnellisen vuoden ajan ollut etuoikeutettu varaamaan veloituksetta yksityisen treenivuoron toisensa perään, ja vaikka olen saanut valita harjoittelupaikkani kolmen eri sisä- ja kolmen eri ulkokentän väliltä, ja vaikka olen päässyt osaksi vireää koikkeriyhteisöä, ja vaikka olen ystävystynyt paikallisten kanssa, ja vaikka ihanaa opiskelu-asuntoamme en voi vähempää kuin rakastaa, ja vaikka olen tykästynyt jopa piskuiseen lähimetsäämme, ja vaikka kaikki on Tampereella helppoa, vaivatonta, tuttua ja turvallista, ja vaikka Tampereelle voisin kuvitella juurtuvani, astun kohti uutta tuntematonta pää pystyssä ilon tunne rinnassani: elämän täytyy olla Helsingissä yhtä huippua kuin Tampereella.

En aio mököttää ensimmäistä vuotta, kuluttaa sopeutumiseen toista ja kotiutumiseen kolmatta niin kuin tein Kuopiosta Tampereelle siirtyessäni. Olkoonkin Helsinki kaupungeista kammottavin. Runsaat ja lämpimät muistijäljet Tampereen-ajasta lämmittänevät myöhemmin mieltäni pääkaupungin arjen harmaudessa. Muutto Helsinkiin on kaikesta huolimatta ilouutinen, talven tuoma väripilkku.

Syksy on ollut musta, niin musta. Viikatemies on sivaltanut liian monta kertaa. Nelehin poismenoa en ole vielä pystynyt ymmärtämään. On kuin Neleh ei olisi koskaan lähtenytkään. Tyhjää tilaa ei ole. Välillä kuvittelen näkeväni Nelehin tekemässä jotain Nelehille tyypillistä. Joka kerta uusintavilkaisu on osoittanut näkemäni Jenteksi.

Totuus on se, että nuoruuteni kuoli siinä, missä Nelehkin. Nyt täytyy olla aikuinen ja muuttaa Helsinkiin. Neleh ja Opri eivät jatka matkaa kanssamme.

Koiraelämän kannalta paikkakunnan vaihdos tarkoittaa sitä, että aivan ensiksi on kelvattava johonkin paikalliseen edustusseuraan. Viimeisimmät kilpailut eivät aseta minua ja Jenteä imartelevaan valokeilaan seuravaikuttajien silmissä.

Marraskuun kisat positiivisesti: Mokasin siivekkeen kierron, mutta hallitsin seuraavalla radalla kaksi peräkkäistä. Outo juttu ensimmäisen radan keskellä on empiiriinen kun-on-kerran-hylky-alla-kokeilu. Jente ei osaa putkea, mutta muut esteet se osaa hyvin ja varmasti. Sama videolla (kiitos kuvaamisesta kuuluu Outille ja Päiville!):

Vedin Jenten kanssa Tallilla saman riemurallin kuin Aialle. Jente oli hieno ja nopea karvaturjake. Kolmosia kisatessa ja vaikeita treenatessa suhteellisuudentaju hämärtyy. Olin unohtanut, miten kiva pörröinen agilitykaveri minulla on. Jente on omintakeinen pieni sähikäinen, oma tympeäilmeinen äkäpussini. Jente ei ole Neleh eikä sen tarvitse ollakaan.

2 thoughts on “Mihin katosivat mopoautot?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s