Aia update

Aia ei ole päässyt kuluvan vuoden aikana etenemään lainkaan agilityn saralla. Henkiselle kasvulle on ollut tilaa. Olen ehtinyt miettiä agilityä harvoin. Silloin, kun olen sitä pohtinut, olen miettinyt hartaasti. Tällä viikolla uusi aktivoituminen koirarintamalla vihdoin käynnistyi.

Lähtökohta on se, että unohdan Aian kanssa oikotiet. Ei keppejä kahdessa viikossa, ei juoksukontakteja parissa kuukaudessa. Mitä tahansa Aian kanssa teenkin, aloitan aina aivopesemällä koiraa tykkäämään ja haluamaan. Ilmaiseksi tahtotilaa ei saa, mutta kyllä se sieltä tulee, kun vähän näkee vaivaa. Jokainen kerta on aina edellistä helpompi.

2×2 ei ollut keppiopetuksessa ensimmäinen vaihtoehtoni. Päädyin siihen silti, koska plussat peittoavat miinuksen eli sen, että metodi on Aiaa passivoiva. Aialle on naksuteltu niin paljon, että kyllä sen pitäisi yhdet kepit oppia. Lelulla palkkaaminen on kuitenkin aivan eri asia kuin namilla: Aia ei mielellään tee työtä lelua vastaan. En hahmota, mistä koiran pitäisi löytää into pujotella tällä tyylillä, joten en syytä Aiaa, jos se ei syty kepeistä. Olen tunnustellut Aian motivaatiota yhdellä ja kahdella portilla. Tulos ei ole hääppöinen, motivointi on haastavaa. Kaikkein mieluiten Aia juoksisi pihamaata ympäri. Namilla voin temputtaa pidempään, mutta päätin tiputtaa ainakin alkuvaiheessa toistomäärän lelupalkatessani neljään viiteen, jolloin koira ei haluaisi vielä lopettaa. Tai oikeammin ihan alussa namitan koiran tykkäämään porteista.

Kontakteja Aia on harjoitellut viimeksi joulukuussa. Asia ei vatvomalla parane. Eniten askarruttava kysymys on, kuinka saan Aian juoksemaan puomin nopeasti 2on2offiin. 2on2off ja nopeasti ovat kaksi eri koulutettavaa asiaa, joista 2on2off on helpompi osa. Päädyin siihen, että puomin juokseminen on opetettava, ennen kuin voin opettaa pysäytystä esteelle.

Olemme opettaneet neljälle koiralle kontaktit samalla lähes legendaarisella laudalla. Lankun parin jätimme muuttokuormasta Tampereelle. Helsingissä demostroin Pätkälle, kuinka lautaa voi käyttää liukumäkenä. Tietäähän sen, miten siinä käy, kun minun kokoiseni eläytyy kaksivuotiaan maailmaan. Räks. Ei lautaa. Koska koiraa voi juoksuttaa myös mattoa pitkin, Aialla on nyt matto. Onhan se paljon kaapin ovea kätevämpi käyttää ja kanniskella ympäriinsä.

Sain melkein päänsäryn miettiessäni, kuinka ihmeessä saan Aian juoksemaan, todella juoksemaan, jotain mattoa pitkin. Ratkaisu oli lopulta aivan yksinkertainen. Nyt Aia juoksee. Muutaman karvapallonheittelysession jälkeen Aia on niin täpinöissään mattoilusta, että sen jalat tärisevät innosta eikä se malta odottaa paikoillaan juoksukäskyä. Videolla on ensimmäinen juoksutuskerta ja maton ohituksia on paljon. Muutamaa sessiota myöhemmin Aia löytää maton luotettavammin, kuten näkyy. Myhäilen tyytyväisenä. Saan Aian innostumaan hiiteen ja keskeyttämään spanielin pyhän nenän käytön ja omistajan täydellisen huomioimattomuuden. Sitä voi kutsua melkein saavutukseksi. Tuli mitä tuli, mattoharjoituksesta on varmasti hyötyä jossain kohtaa agilityä. Ainakin se on hauskaa eikä vaadi paljoa aikaa.

Minulla on jonkinlainen fiksaatio juoksevaa koiraa kohtaan. Aia on silmääni niin kaunis ja täydellinen olento käyttäessään kroppaansa juoksemiseen, että henkeni on salpaantua. Koikkeri on sopusuhtainen koirannäköinen koira, jonka turkki ei peitä liikkumisen ääriviivoja. Minusta on kerta kaikkiaan ihanaa pysähtyä ihailemaan Aian juoksemista. Siksi juokseminen temppuna hivelee mieltäni.

Juoksukontakteja kohtaan en tunne intohimoa. Juoksarikoulutus vaikuttaa ennen kaikkea työläältä ja vaikealta lahkomaisen ideologian pilkuntarkalta noudattamiselta. Semmoinen ei minua liikuta. Muuton myötä havaitsin tosin, että käytännön mahdottomuudesta tuli mahdollisuus. Hallille voi kävellä, ja takapihalla on niitty, jolla koikkeri voi juosta vapaana ja jolla minä voin hirnua kilpaa Hämeenlinnanväylän kanssa niin lujaa kuin sielu sietää ilman, että kenenkään pitäisi siitä häiriintyä.

Vielä pitäisi miettiä Aian superpalkka. Paras palkka on lauman kanssa juokseminen, jota käytän metsälenkeillä. Aia vähät välittää puunkierrosta, mutta entiseksi pakoonluikkijaksi se tekee sitä nykyään ihan hyvin. Tietää pääsevänsä rynnistämään kavereidensa kanssa. En tiedä, pitäisikö Puu-Aian takia itkeä vai olla tyytyväinen. Valitsen helpomman eli jälkimmäisen. Laumapalkka on liian vaikea toteutettavaksi mattoharkassa, joten odotan uutta neronleimausta.

Kotona Aian on tarkoitus harkata peruutusjuttuja. Yksi vaihe on valmiina, kolme vielä jäljellä. Jos minulla olisi enemmän luppoaikaa, kuluttaisin sen temputtamalla nykyistä useammin. Temputtamalla tuloksia syntyy nopeasti. Se on hauskaa ja opettavaista.

Tykkään harjoitella monia asioita yhtä aikaa. Kehittyminen ei ole siten huimaa enkä riko nopeusennätyksiä. Minulle tällainen tapa sopii parhaiten. Pysyn motivoituneena, kun en sitoudu mihinkään liian fanaattisesti. Toisaalta koira ei kuormitu yhtä paljon kuin toistaessaan ylenpalttisesti yhtä ja samaa. Silloin, kun jokin asia ei suju, tukeudun vapauteen vaihtaa teemaa.

Seuraava video on merkiksi itselleni siitä, missä vaiheessa Aia-agility oli huhtikuussa 2014:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s