Koira, joka vihaa hyppyesteitä, hyppää

Kiitos Kaisalle teknisestä toteutuksesta ja Lealle henkisestä tukemisesta!

Kirjoitamme Aian kanssa blogia poski poskea vasten. Naksuttelin juuri. Koikkerin kiintymys on suorastaan liikuttavaa. Aia ei ole paijailtava yksilö, mutta tempputuokion jälkeen se kyhnyttää kyljessä. On niin uskollista että. Temppuilijana Aia on kyltymätön. Se ei saa tarpeekseen naksuttimen helinästä.

Kaisan hyppyesteet ovat olleet käytössämme muutaman viikon ajan. Aian ehdollistaminen hyppyihin on ollut suuri menestys. En olisi uskonut. Olen noudattanut visusti Lean ohjeita. Olisin voinut tarttua tuumaan jo paljon aiemmin. En ole uskaltanut tehdä agilityä matalalla vireellä enkä syytä itseäni. Minulle kävelevä koikkeri merkitsee rangaistusta.

Ajattelen lähtökohtaisesti niin, ettei agilityä kannata tehdä hitaasti. Koira ei itsestään nopeudu. Joku paimenkoira kenties, mutta muiden koirien suhteen en laskisi harrastustani tuurin varaan. Viime aikoina olen joustanut hieman mielipiteeni suhteen. Naksuttelu on Aialle yksi erillinen harrastus. Aia ei edes suostu tekemään temppuja ilman nakustinta. En ole koskaan rajoittanut sheippaamista. Vasta nyt olen vienyt sen agilitykentälle ja hoksannut, että voin harjoitella agilityä sotkematta oikeaa agilityä. Naksuttelu mahdollistaa suuremman harjoittelumäärän kuin Aian moottori kestää.

Esa tuumasi, että täytyy olla vaikeaa suorittaa hyppy yhtä hitaasti kuin Aia. Naksutussessiomme tosiaan tuskin vakuuttavat ketään. Aia kävelee. Kävelystä huolimatta Aia näyttää pitävän yhteisistä hetkistämme: Aia ehdottaa hyppäämistä itse. Tarjoaminen ei ole koskaan vahinko. Kun lopetamme, Aia jää seisomaan epäuskoisena sijoilleen eikä haluaisi lopettaa.

Aia on kehittynyt. Se ei enää ohittele tieten tahtoen. Hyppyjen naksuttelu on maailman tympeintä puuhaa, minun mielestäni. Se on pakollinen paha ennen seuraavaa tasoa. Näköjään vaiva palkitaan. Yhdellä hypyllä kävelemisessä ei ollut mitään nähtävää. Seuraavasta vaiheesta koostin pätkän. Sanotaan sitä vaikka nakutteluksi, koska hypyillä Aialle ei ole riemua, jota naksuttelussa yleensä:

Neljällä hypyllä voi tehdä vaikka mitä. Koska hypyt ovat alkaneet vihdoin sujua, olemme alkaneet harjoitella ohjaamista. Se vasta on hauskaa puuhaa.

Olen löytänyt Aian kanssa harmonian, joka minulta on puuttunut. Aivan kuten Jenten kanssa myös Aiaa ohjatessa on opittava kantamaan vastuu radalla oikealla tavalla. Sen löytäminen vie aikaa, mutta Jenten kehitykseen verrattuna olemme Aian kanssa jo valtavan pitkällä.

Totta kai Aian moottorittomuus harmittaa jonkin verran. Ymmärrän hyvin, että ihmiset hankkivat koiria, joissa on ytyä ja joille voi asettaa kisatavoitteita. Pentua hankkiessani hahmotin mielessäni janan, jonka ääripäihin asetin pahimman ja parhaimman mahdollisen kuviteltavissa olevan tilanteen. Kokonaisuutta ajatellen sijoitan Aian tällä hetkellä reilusti paremman puolelle.

Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Vaikka Aia ei ole unelmien täyttymys, se yrittää parhaansa. Minä puolestani yritän olla unohtamatta sitä koskaan.

Aian vire on paras illalla, silloin se on nopeimmillaan. Muulloin fiiliksen löytäminen voi jäädä puolitiehen. Enempää analysoimatta viime viikolta koira, jolle kolme peräkkäistä hyppyestettä olivat ennen motivaation varma tappaja:

Suoraan meneminen ja kääntyminen ovat kaksi eri temppua. Kummankaan harjoittelu ei syö toista. Tällä hetkellä Aian kehitys suoralla laahaa luonnollisesti perässä, koska sen harjoitteleminen on ollut niin vaikeaa, vastatuuleen ohjaamista. Tuntuu kuin vaatisin Aialta jotain, mihin se ei kerta kaikkiaan pysty. Pelkän juoksusuoran harjoittelu on tuloksetonta, joten en tee sitä. Quita-koikkeri ei oppinut sitä, vaikka harjoitteli yhtä paljon kuin Jente. Ei Aiakaan opi. Jente ja muut cavalierini, kuten suurin osa koirista, hyötyy sellaisesta harjoittelusta. Se on niille ja ohjaajille hauskaa, helppoa ja motivoivaa. Mutta tällaisten koikkereiden kanssa se on yhtä turhan kanssa. Ohjaajalle jää vain paha mieli.

11 thoughts on “Koira, joka vihaa hyppyesteitä, hyppää

  1. Vau! Naksuttelu on selkeästi tuottanut tulosta, huikeeta! Siis ennenhän Aia on ollut vähän sellainen että ”onko pakko jos ei halua” ja nyt kun oot naksutellut, se edelleen menee vähän semi-laiskasti, mutta…. SE MENEE!!!1!!”!!!11!! Ja Aia oppii vielä tykkäämään hypyistä, se ero aiempiin videoihin verrattuna on huomattava. Varsinkin tuolla jälkimmäisellä videoklipillä sehän hakeutuu hypyille ihan itse eikä oikaise. Hienoa Sanna ja Aia! Ps. Joskus nää kukkahattuhippikoulutusmetodit vaan toimii 😉

    • Ihanaa, olet ainoa, joka uskaltaa sanoa ääneen totuuden, eli sen, että se menee semilaiskasti. 😀 Laiskuus ja vireen nostaminen ovatkin asioita, jotka aiheuttavat mulle eniten harmaita hiuksia tällä hetkellä. Videolle ei sattunut niitä iltatreenejä, jolloin Aia meni oikeasti lujaa. Toisinaan se menee. Eiköhän se vielä reipastu tuosta. Kuukausi sitten se sentään vielä käveli. Tyypillä meni puoli vuotta oppia pyörimään suuntakäskyillä nopeasti.

  2. Nooh, elä mieti liikoja sen vireen suhteen. Elät vain hetkessä ja katsot kuinka hommat alkaa etenemään. Aian pitää itse ymmärtää se, että se tykkää jostain asiasta. Sitten homma alkaakin sujumaan kuin rasvattu ja se tekee täysillä. Aia on vain viekas eläin jonka pitää itse hoksata asia niin että se on myös sen kannalta kannattavaa! Anteeks, mä oon taas niin suorapuheinen. Joskus kärsin siitä ja toisinaan en! 😀

    Kaikki työ mitä teet nyt ja annat asioiden edetä omalla painollaan, palkitsee varmasti tulevaisuudessa. Naksuttelu ei ole turhaa ja se, että koira tarjoaa itse jotain toimintaa tulee tuottamaan enemmän hedelmää kuin jatkuva virheiden toistaminen tai ohjaajan toimesta painostaminen jnejne. Vaikka Sunilla moottori on vähän tehokkaampi kuin Aialla, käytän paljon naksua hypyillä sekä muilla agilityesteillä, eipähän tee virheitä myöhemmässä vaiheessa kun suurin osa asioista tehdään tarjoamisen kautta. 😉

  3. Olen jo pidemmän aikaa lueskellut blogiasi, mainio blogi sillä itselläni on juurikin Aian kaltainen ”moottoriton” nuori koira, sheltti, josta agilitykoiraa kaavailin.. Mutta kovin vaikeaa on ollut juuri tuollaisen semilaiskuuden ja draivin puutteen vuoksi.. Mielenkiinnolla luen teidän treeneistänne ja yritän ottaa oppia, jospa joku juttu toimisi myös omalla koirallani. Tsemppiä teille Aian kanssa! 🙂

    • Kiva kuulla, että meikäläisen horinat jaksavat kiinnostaa. 🙂 Tsemiä myös siihen suuntaan! Sitten, kun tällaisen koiran saa kulkemaan, oi että mikä fiilis siitä tulee. Se on oikea taisteluvoitto, kun voi ylpeänä katsoa peiliin ja todeta, että pystyin siihen, sain sen liikkumaan. Tuo ajatus auttaa ainakin minua kokoamaan itseni takaiskujen jälkeen.

  4. Heippa, olen vasta löytänyt blogisi ja sen jälkeen olen malttamattomana odottanut aina uutta postausta. Harvemmin kommentoi lukemiani blogeja, mutta nyt on pakko! Tekstisi Aiasta on kuin suoraan minun ja oman 3,5 vuotiaan koikkerini elämästä. Kohtalotoveri on siis löytynyt! Mekin treenaamme agilityä ja aloitimme vasta myös kisaamisen, ihan huvin vuoksi kylläkin. Kertomasi asiat Aidasta ja agilitystä voin samaistaa täysin meidän parivaljakkoon, ei vauhtia, ei kiirettä ja motivointi ollut suuri haaste. Paras leikki on hippa treenien päätteeksi muiden karvakamujen kanssa. Myös maksamakkaraa oli tämän kevään hitti, mutta ohimenevä sellainen.

    Nyt perheeseemme muutti pieni russeli agilitykaverin toivossa. Koikkerimme päättikin sitten vetää herneet nenään ja käyttäytyy ikävästi pienokaista kohtaan. Toivottavasti on ohimenevä vaihe vain, toivossa on hyvä elää… Mutta jotain positiivistakin se on saanut koikkerissa aikaan, sillä ensimmäiset treenit pennun tulon jälkeen yllätti minut täysin. Tuo sama radalla yleensä löntystävä ja korvaton koikkerini teki kaiken mitä pyysin, juoksi siis ihan oikeasti juoksi ja keskittyi vain ja ainoastaan minuun ja nautti huomiostaan! Se tunne oli uskomaton ja olen edelleen aivan fiiliksissä huipusta treenistä. Näitä lisää! Kuten myös postauksiasikin 🙂

    • Hienoa, että olet löytänyt tänne! Minusta tuntuu, että loppujen lopuksi vain toinen koikkeristi voi ymmärtää koikkeristia. 😉 Samoin koikkeri tuntuu tulevan parhaiten toimeen toisten koikkereiden kanssa. Taloutemme ensimmäisellä koikkerilla on ollut jossain kohtaa errori jokaisen koiramme kanssa. Krum-pentuun se suhtautui oikein huonosti. Emme uskaltaneet moneen kuukauteen jättää sitä pennun kanssa samaan tilaan valvomatta. Lohdutukseksi voin todeta, että ainakin tuolla koikkerilla ikävyydet hävisivät Krumin pikkupentuajan jälkeen kokonaan. Koikkerissa on se hyvä puoli, että se on yleensä niin pehmeä, että osaa käyttäytyä omistajan läsnäollessa siivosti, kunhan rajat on asetettu. Lykkyä molempien koiruuksien kanssa! Koiran motivaatio voi tosiaan löytyä yllättävästä paikasta. Nauti jokaisesta hetkestä ja pienistä onnistumisista, joita koirasi tarjoavat. 🙂

  5. Käyn satunnaisesti lueskelemassa blogiasi, vaikka en tunne sinua enkä koiraasi. Jos ollaan ihan rehellisiä, blogin lukeminen on välillä todella vaikeaa. Monista päivityksistä heijastuu tyytymättömyytesi Aiaan. Tuntuu siltä, että reilu vuotiaalle koiralapselle, joka on fyysiseltä ja erityisesti henkiseltä kehitykseltään vielä täysin kesken, asetettaisiin vaatimuksia, joita se ei pysty täyttämään. Koiralle, joka on nöyrä ja kiltti, olisi äärimmäisen tärkeää, että sitä rakastettaisiin ehdoitta, sitä pidettäisiin maailman parhaana koirana, sen taitoihin luotettaisiin, sen annettaisiin olla vahva ja itsenäinen, kuitenkin niin, että tarvittaessa ohjaaja antaa aina koiralle tukensa, mikäli se sitä tarvitsee. Kiltille koiralle sopii ohjaaja, joka antaa koiran rehellisesti olla tuhma, kävellä ylitseen ja kuvitella olevansa vahvempi kuin onkaan. Kiltti koira ei koskaan tee virheitä, ei niin kauan kunnes tuhmuus on saavutettu. Kiltti koira haluaa, että sitä ylistetään ja sen ohjaaja on aidosti sen kehitykseen tyytyväinen ja löytää siitä vain hyvää. Kiltti koira haluaa ohjaajan, joka ei tunge iholle eikä ahdista koiraa liian vahvalla elekielellä tai voimakkaalla äänellä. Kiltti koira oppii näitä sitten aikanaan, mutta se vaatii monesti opettamisen. Tavoille, jotka koiran mielestä ovat liian vahvan ohjaajan käytöstä.

    Videoita katsottuani en ymmärrä, mikä koirassa on vikana. Se kulkee videoilla enimmäkseen hyvää, välillä erinomaista vauhtia. Kun puhut koiran kävelystä esteillä naksuteltaessa, se todellisuudessa kuitenkin laukkaa (olkoonkin että hitaasti). Sen enempää vauhtia naksuttelemalla harvoin saakaan, vaan vauhti pitää rakentaa palkkojen kautta. Naksuttelu vaatii ajattelua, ajattelu tehdään hitaasti. Jos koira kestää vähän toistoja, sitten sillä tehdään vähän toistoja. Koiraa ei voi pakottaa kestämään toistoja enempää kuin se kestää, se kehittyy vain kokemuksen ja iän myötä.

    Vaikka ohjaaja miten yrittäisi esittää positiivista treenatessa, nuo rekut tuppaavat näkemään sen läpi. Ainoa vaihtoehto on olla oikeasti ja aidosti tyytyväinen koiraansa. Kaikki muu on koiraa kohtaan epäreilua. Positiivisen asenteen treenaamiseen haastavan koiran kanssa oppii vain pakottamalla itsensä olemaan positiivinen niin kauan, että asenne tulee itsestään ja vaatimukset koiraa kohtaan väistyvät sen faktan tieltä, että tekeminen yhdessä on hauskaa, tulee siitä rekusta sitten suomenmestari tai ei.

    Anteeksi, että sanon ajatukseni suoraan.

    • Tämä on oikein hyvä kommentti! Olen odottanut kriittistä palautetta jo pitkään. Kiitos siitä.

      Ensiksi on hyvä erottaa kaksi asiaa, jotka eivät liity toisiinsa. Yksi: blogi on päiväkirjamainen alusta, jota Aia ei lue koskaan. Kaksi: mitä teen koiran kanssa ja millä asenteella sen teen, on koiran todellisuutta. Kyllä, tiesin tasan tarkkaan, mihin ryhdyin, kun hankin koikkerin. Ja ei, en olisi hankkinut sitä, jos se olisi minulle riittämätön.

      Lähipiirissäni meillä on tapana vääntää vitsiä koikkereista. Se ei ole pois koikkereilta eikä Aialta. Ei ole ihme, jos satunnainen lukija ei hoksaa sarkasmia sanojen takana ja ahdistuu. Luulen, että ahdistuisin itsekin. Blogin lukeminen vaatii medialukutaitoa – sekä tekstin että videon tulkintaa. Toivon lukijan osaavan katsoa videolta, että olen koiraa kohtaan tsemppaava ja reilu. Kulissien takana ei tapahdu sen kummempia.

      Mitä sanot kiltistä koirasta, on mielestäni oivallisesti kirjoitettu. Toiseksi viimeisen lauseen allekirjoitan täysin. Asenteeni on mielestäsi esitystä. Sellaiselle mielipiteelle en voi mitään. Vain minä tiedän, miten asia on. Tiedän, että Aia juoksee, koska saan sen juoksemaan. Videoissa, joissa Aia juoksee, ei ole vikaa. Aia on niissä täydellinen. Aia juoksee, koska kaikki on kohdallaan. Joku voisi väittää, että seison Aian kehittymisen tiellä. Tiedän, että olen se, joka mahdollistaa kehityksen.

      Myönnän, että emme ole Aian kanssa match made in heaven. Ideaalitilanteessa minulla olisi kovempi koira ja Aialla hempeämpi ohjaaja. Tässä me silti olemme. Kiltti koira on ihan huippu, koska kun sille kerran opettaa jotain, se ei keksi typeryyksiä.

      Kirjoitustyylini saattaa olla paikoin turhan dramaattinen. Pyrin esittämään asioita kaunistelemattomana, tuomaan esiin hyvät ja huonot asiat. Se on rehellisyyttä. Olen saanut huolestuneita puheluita tutuilta, jotka ovat pelänneet, että olen täällä ranteet auki Aian vuoksi. En tietenkään ole. Minä tykkään kirjoittaa. Haluan kirjoittaa omalla tyylilläni, josta en tingi. Voi olla, että välillä negatiivissävytteiset asiat korostuvat liian suuressa mittakaavassa. Vai onko niin, että lukija itse takertuu niihin?

      Blogikirjoittelua ei kannata ottaa liian vakavasti. Agilityn osuus elämässäni on hyvin pieni. En minä jaksa pohtia agilityä päivät pitkät. Agility on pieni henkireikäni. En tekisi sitä, jos se ei tuottaisi suurta iloa. Myös Aian elämässä agilityn osuus on pieni. Se on ilmeisen tasapainoinen ja onnellinen koikkeri, joka tietää olevansa arvostettu ja rakastettu sellaisena kuin se on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s