Seuraavassa elämässä nukun. Nukun pitkään.

20140628_4MG_6225

Arvatkaa, kuka taustan aurinkoisin tyyppi on.

Rovaniemi. Auringon porotusta, poroja ja Suomen hienointa agilityä.

Kuvittelin nukkuvani hyvin ja tekeväni pitkiä maastolenkkejä Jenten kanssa koko maajoukkuekarsintoja edeltävän viikon. Todellisuus irvisti vasten kasvoja. Kepo lensi Amerikkaan, Pätkä sairasti ja oma oloni oli kehno. Energia kului arjesta selviytymiseen. Koirat olivat suorastaan heitteillä. Pätkä piti raahata lääkäriin vielä perjantaina, mikä toi lisäjännitystä matkalle. Tulisiko siitä mitään?

Juna P 265 oli niin halpa, hidas ja epätoivottu yhteys Rovaniemelle, että lisäksemme vain kaksi kissaa ja aussie puksuttelivat lemmikkivaunussa Lappiin. Dumppasin Moran, Pätkän ja korstorattaat Tampereelle. Hengähdin helpotuksesta. Vain koikkeri lähti seuraneidiksi todistamaan, kuinka isänsä nappasi maajoukkuepaikan parin päivän kuluttua. Oikaisin itseni kolmelle istumapaikalle, nautin minuna itsenäni olemisesta ja nukuin. Eihän VR:n penkeillä voi nukkua pitkään yhtäjaksoisesti, mutta kyllä ne kotiolot voittivat.

Puoli kahdeksan perästä lauantaiaamuna Senni ja Mutsi odottivat asemalla. Poikkesin katsastamaan syksyllä varaamani kahden hengen Saari-tuvan. Se oli yhtä soma ja edullinen kuin viime näkemällä. Matkustimme tyylikkäästi, väistelimme poroja ja päädyimme Ounashallille.

Lauantain radat olivat superkivat. Niillä karsittiin nopeat koirakot jatkoon. Radoissa ei ollut koko viikonloppuna mitään liian vaikeaa Jentelle. Buranaa se vaati, mutta keskittymiseni oli loistava. Pystyin parhaimpaani.

Radalla 1 Jente rämähti suoraan päin ensimmäistä rimaa. Olisinpa nähnyt, miten kipeää Jenteen sattui. Ihmettelin vain, miksi myös kolmas rima tippui. Raukalla kihelmöi varmaan vielä kepeilläkin. Adrenaliini virtasi. Täydellisen keskittymisen jälkeen on melkein epäinhimillistä, ettei pääse suorittamaan rataa kokonaisuudessaan.

Rata 2 oli hyvän fiiliksen rata. Putkesta palaaminen on Jenten tyyppivirhe, joten tänään pitäisin huolen siitä, ettei se sortuisi outoihin putkikieltoihin monien muiden koirien tavoin. Kaikki meni hyvin, kunnes lopussa otteeni heltiää. En tee mitään. Ohjaus loppuu, koira lenkittää. Seisoin putken suun edessä, vaikka tutustumisessa vannotin välttäväni sen. Jotenkin Jente onnistui sujahtamaan tunneliin ilman kieltoa. Kaikkein parhainta on tulla maaliin ilosta hykertelevän Jenten kanssa ja kiittää koiraa hyvin tehdystä työstä.

Vasta radan jälkeen jysähti – tein Jentelle yliaikanollan! Jenten täytyi pudota finaalista. Vajosin kuin Titanic Atlanttiin. Mökkiin laahustettuani sain maapallon toiselta puolen viestin: ”PÄÄSIT HUOMISELLE” ja ”JEE!!!”. Käskin Mutsin lopettaa niille sijoilleen Jenten nakkien syömisen. Kolme riittäisi hyvin huomiselle. Tarkastin vielä lähtölistan. Pohjalta pääsee aallonharjalle nopeasti. Kyynel silmäkulmassa: minun Jenteni pääsi nopeiden koirien joukkoon.

Sunnuntaina radat jatkoivat lauantain linjaa. Vaatimustaso kasvoi vähän, muttei Jente-vinkkelistä liikaa. Oli selvää, että tänä vuonna joukkueet ratkottaisiin nopeuden, ei virheiden perusteella. Se on aivan oikein minun mielestäni. Oli suuri kunnia saada kisata Jenten kanssa sellaisessa porukassa. (Kyynel.)

Sunnuntaina olin paremmassa kunnossa. Kunnon ruoka ja täydellisesti nukutut kahdeksan tuntia oikeassa sängyssä tekivät ihmeitä. Olin levännyt eikä mitään paikkaa kolottanut.

Rata 3 ei olisi voinut rullata paremmin. Silti Jente ei tule takakierto-persjättöön, vaikka ajoitukseni, ohjaukseni ja ajatukseni ovat kohdillaan. Jente, joka on tehnyt takakierto-persjätön lukemattomia kertoja, ei osannut toimia. Tämä virhe on minulle täysi mysteeri. Sellaista se on, kun tehdään töitä elävän eläimen kanssa. (Myöhemmin Jente kiertää hyppyestettä tajuamatta hypätä sitä kuka ties mistä syystä, mutta ei takerruta nyt siihen.)

Radalla 4 Jenten rytmi kepeillä sekoaa. Eh? Milloin Jente olisi mokannut kepit keskellä estettä. Ei koskaan?

Ennen finaalia lensin jälleen matalalla. Mikä ihme Jenteä vaivaa? Miksi se oli törttöillyt jo kolmella radalla? Eikö se ihan totta osaa edes pujotella? Kokosin ajatukseni, nollasin ja lähdin finaaliradalle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Menin tutun Jenten kanssa ja luotin koiraani. Jente luotti minuun.

Vasta kotona näin videolta, kuinka Jente teloo itseään kisan ensimmäiseen hyppyesteeseen. Jenteen todella sattuu. Olen joutunut hyväksymään sen, että Jente ankattaa ensimmäisiä hyppyjä jonkin verran. Videolta näkyy, että Jente hyppää normaalia huonommin läpi kisan. Viikonlopun outouksiin voisi löytyä käypä selitys siitä, ettei koira ollut tärskyn jälkeen aivan kunnossa.

Radalla 5 en säästellyt kontakteja, rimoja, mitään. No, kepit varmistelin tarkoituksella. Yksi lipsahdus meinasi sattua, mutta veto oli ehdottomasti viikonlopun parhaimpamme. Se oli meitä. Aika riitti ja olisi riittänyt tiukempaankin ihanneaikaan. Pistesaldoon kilahti 25,40 pojoa, joiden turvin Jenten lopullinen sijoitus vuoden 2014 maajoukkuekarsinnoissa oli 25:s. Se oli aivan ihana tapa päättää kilpailu.

Grillin kautta junalle. Köröttelin tulomatkan tavoin yön lemmikkivaunussa. Aamulla töihin.

Viime vuonna karsintojen viisi rataa Jenten kanssa olivat raskas kokemus. Tällä kertaa olin kilvan jälkeen äärimmäisen rentoutunut ja täynnä uutta intoa. Tuskin kilpailu oli viime vuotista kevyempi, mutta niin, kyllä se kotiolot voitti.

Siitä ei ole vuottakaan, kun pystyin vielä menemään agilityä Nelehin kanssa. Neleh oli siinä tuttuna ja luotettavana. Sitten se oli iäksi poissa. Vaikka Neleh ei kisannut muutamaan vuoteen arvokisoissa, tämän kesän kisat olivat haikeat. Kuudet yhdessä koetut arvokisat ja yksi SM-mitali ovat jättäneet jälkensä. Monet muistot nousivat pintaan. Menetettyä ystävää ei voi korvata. Jente on silti täyttänyt Nelehin jättämää aukkoa. Huomaan sen nyt.

Jente on jo kahdesti vienyt minut sunnuntain finaaliin. Lauantailta tippuminen oli ajatuksena kamala. Se oli kamala siksi, että halusin olla siellä Jenten kanssa. En kenenkään muun. Nelehiä ei ole, Fasu ei olosuhteiden pakosta koskaan päässyt ja Eosta ei siihen ollut. Jente on viimeinen. Näitä cavaliereja ei enää tule mistään. Minulle on kunnia pitää lippua korkealla linjan viimeiseen arvokisasuoritukseen saakka.

Mitä opin? Että osaan kilpailla. Mikään ei vaikuttanut keskittymiseeni. Olin jännittämisen ja tulospaineiden yläpuolella. Olen valmis.

En voi olla täysin tyytyväinen viikonloppuumme. Karsinnat ovat agilitykilpailujen agilitykilpailut. Ei kai kukaan halua suoriutua siellä perussuoritustaan huonommin. Teimme huonomman ja paremman nollan. Yhden ohjaukseen tulematta jättämisen voin vielä katsoa läpi sormien. Kaksi radoista koira päätti jo ensimetreille. Se harmittaa. Radat olisivat voineet olla meidän. Tärkein tuli silti todistetuksi: tiedän, että perussuorituksemme riittää ihanneaikoihin. Jente ei ole kansainvälisen huipputason koira, mutta on se niin pirun hieno cavalieri ja muutenkin näppärä elukka, että saan olla siitä ylpeä.

Sen verran jäi mukavasti hampaankoloa kaihertamaan, että toivon pääseväni Jenten kanssa karsimaan vielä kerran. Mitään estettä sille ei ole, jos Jenten suoritusajat ovat 7-vuotiaana samaa luokkaa kuin tänä keväänä.

Nyt Jente pääsee pitkille metsälenkeille juoksemaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s