Pause

Kokeilin elämää, mutta se ei onnistunut. Vietän aikaani pääsääntöisesti kotona. Velvollisuuksien ääreen voin palata vasta sitten, kun polvi on kunnossa. Elämä jatkuu, minä odotan.

En voi kehua tavanomaisen olemukseni olevan äärettömän urheilullinen. Silti kaksi sohvalla röhnötettyä viikkoa alkaa painaa kehoa ja mieltä. Paatuneimmankin optimistin mieliala laskee, kun tajuaa, ettei paranemista tapahdu. Jatkotutkimuksia odotellessa ikävintä on epätietoisuus. Onneksi meillä on maailman parhaat naapurit, joten päivän ei tarvitse olla toisinto edellisestä.

Aian kanssa on agilitytaukoa tosiaan pidellyt. Yhtä pientä hallilla pyörähdystä lukuun ottamatta toista kuukautta on kulunut siitä, kun Aian kanssa on puuhasteltu yhtään mitään. Olen sanonut, ettei koikkeri tee asioita ihmistä varten – kyllä se muuten tekee, omalla koikkerimaisella tavallaan. Havaitsin asian, kun temputin Aiaa pitkästä aikaa. Aia oli onnellinen, niin onnellinen. Session jälkeen se parkkeerasi suoraan kylkeeni, loi minuun palvovia katseita ja huokaili. Minun kävi sitä sääliksi. Samalla syyllisyys vihlaisi ilkeästi rintaa.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä para-agilityä. Aioin parantua ja palata baanalle entistä ehompana. Eheytyminen ei kuitenkaan näytä tapahtuvan kovin nopealla aikataululla. Lisäksi kaipasin piristystä. Oli vaarallista, hankalaa ja näky varmaan aika onneton, mutta se teki mielelle hyvää. Aia ei näyttänyt kärsivän, vaikka viestini olivat epäselviä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s