Viikko viikolta

1 viikko leikkauksesta: Tapahtuuko tässä mitään?

2 viikkoa leikkauksesta: Ensimmäinen kauppareissu. Huomaan, että ero edelliskertaan verrattuna on huima. Se paranee sittenkin! Kotona olin lisäksi vähemmän kuollut kuin kaksi viikkoa takaperin. Rattaita työntäessäni en tarvitse keppejä. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen päästessäni Prismaan. Polvi koukistuu melkein yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Tikit näppäsin pois, joten ne eivät enää takerru epämiellyttävästi mihin sattuu.

3 viikkoa leikkauksesta: Saan nostettua kipeän jalan toisen päälle. Se tuntuu seitsemän viikon tauon jälkeen suorastaan euforiselta, joten en huomioi polvessa tuntuvaa epämiellyttävyyttä. Tästä seurasi hyvää, eli yhtäkkiä jalan nostoissa tuntuva polttava kipu hävisi ihan tuosta vain. Pystyn ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tekemään suoran jalan nostot selinmakuulla. Alan ymmärtää, että vaikka jalka parantuisi, joudun elämään pitkään sen ajatuksen kanssa, että polvi luksoituu uudestaan ja romahdan kuntoutumistikkaita alaspäin.

4 viikkoa leikkauksesta: Voin useimmiten kävellä normaalilla nopeudella. Olo on normaali. Monesti unohdan, että vaivaa onkaan ennen kuin pitäisi kiiruhtaa tai kyykistyä. Ihmisjoukossa en yleensä erotu millään tavalla massasta. Sairauslomalla olevan perheenäidin arki on kuitenkin sen verran raskasta, että tarvitsen istumataukoja pitkin päivää ja illasta onnun jonkin verran. Polvi näyttää lähes toiselta ja taipuu taivutettuna melkein yhtä paljon. Kahdeksan viikkoa on pisin aika, jonka olen pysynyt poissa metsästä, sillä vihdoin viime viikolla kävelytin koirat metsän reunaan. Kävelin metsikön laitamilla Pätkän tahtiin. Vaarallista mutta niin ihanaa.

5 viikkoa leikkauksesta: Koko kehon lihaskunto on mennyt aivan surkeaksi yhdeksän sairasviikon aikana. Polven nivel toimii kävellessä hyvin, mutta lihakset tekevät rasituttuaan ylläreitä, eli kieltäytyvät yhteistyöstä. Horjahdan, koska jalka ei lähdekään muun kropan mukaan. Alamäet ovat hankalia, ja rappuset onnistuvat ainoastaan terve jalka ensimmäisenä.

Olen yhtä aikaa iloinen siitä, että parantumisen näkee viikkotasolla. Toisaalta matka entiseen huonoon peruskuntoonkin tuntuu niin pitkältä, että tällä hetkellä olen aivan valmis luopumaan agilityharrastuksesta kokonaan. Olen vieroittunut lajista, ja huomaan, että muutakin elämää on. Tällä hetkellä en näe mitään, mikä motivoisi yrittämään. Ehkä ajatus on inhimillinen, ja mieli muuttuu jyrkästi sitten jonakin päivänä, kun polvi on terve ja saan jonkinlaisen hallinnan tunteen tilanteeseeni. Tällä hetkellä olen fyysisesti niin pohjalla kuin olla voi. Loukkaantuminen nöyristää. Rumasti sanottuna se katkaisee siivet kaikilta unelmilta ja tavoitteilta. Liikkumisen rajoitukset ovat vielä niin mittavat, että ne on vain hyväksyttävä osaksi itseä. Tilanne on se mikä se on. Piste.

Onneksi ehdin käydä syksyllä Jenten kanssa niin monet viikkotreenit, Laamasen koulutuksen ja parit kisat. Jos Jente-agility päättyisi tähän, ei harmittaisi. Treenaaminen Jenten kanssa on ollut koko sykyn ajan niin antoisaa, että olen ollut pakahtua. Rakki on tuntunut kulkevan lujempaa kuin koskaan. Viimeisimmissä kisoissa Jente kaahasi törkeän hienosti. Jente ei kulkenut taannoin Esan kanssa Oreniuksen treeneissä normaalilla tavalla. Sen täytyi olla kipeä. En tiedä, kuinka pitkään cavalieri kestää agilityä. Jente täyttää seitsemän vuotta, jota olen pitänyt yhtenä cavalierin päätepysäkeistä. Ensi kesää kohti mennään kuukausi kerrallaan, meidän molempien suhteen.

Neleh on ainoa koirani, jolla on ollut todellinen palo agilityyn. Jente on opetettu juoksemaan, mutta samaa paloa silläkään ei ole. Jenten kanssa agilityn voisi lopettaa tuosta noin vain tuntematta suurta tuskaa. Neleh oli toista maata. Oli arki-Neleh ja sitten oli hallin ovella kirkuva agility-Neleh. Sellaisen koiran kanssa jaksaisin kiinnostua agilitystä. On niin ikävä Nelehiä. Kaikkea, mitä se oli.

Lopulta Etelä-Suomen savimaisema vaihtui jouluiseen ihmemaahan. Olen uppoutunut joulun tunnelmaan aivan antaumuksella. Joulu tekee hyvää. Oikein onnellista joulua rakkaat lukijat! Syödään paljon suklaata eikä murehdita mitään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s