Katsaus

Mietin, että muistan keväästä 2013 hirveän vähän. En keksi oikeastaan mitään. Ehkä mitään järisyttävää ei tapahtunut. Vuodesta 2014 muistan sentään kaikenlaista. Tapahtui hirveän paljon asioita. Yksityiskohtia kelpaa muistella, joten palaan vuodenvaihteeseen 2013–2014.

Muuttolaatikoita. Ilotulituksia ja jytinää. Helsingissä oli pimeää ja satoi vettä. Sitä on vaikea unohtaa. Uusi elämä vieraassa kaupungissa ja paluu opiskelun pariin tarkoitti kaiken opettelemista alusta alkaen. Onnistui ja ei onnistunut. Sain kotiäitiydessä jumahtaneet aivosoluni liikkeelle. Se tuntui hyvältä.

Jotta aika ei olisi käynyt liian leppoisaksi, muutimme huhtikuussa vielä toisen kerran, eri puolelle kaupunkia. Lisää uutta. Kiire. Vain repaleisia muistikuvia. Ehdin silti perehtyä juoksukontakteihin. Toukokuussa suoritin viisi viikkoa opiskelijan velvollisuutta Kemissä. Aia oppi tykkäämään hypyistä samalla maaperällä ja samoilla esteillä kuin äitinsäkin oppi. Jente sai lopulta arvokisanollia enemmän kuin tarvitsi.

Sitten koitti kaikkien aikojen upein ja ihanin hellekesä. Se kului nopeasti. Töitä, töitä, töitä. Vähän agilityä. Kolme kisaa mahtui mukaan: SM-kilpailut, maajoukkuekarsinnat ja Tuusula elokuussa. Jente starttasi karsintojen finaalissa, eli yksi harras toiveeni täyttyi. Väsytti. Mietin, miten jaksan paahtaa joululomaan saakka. Syksyn alkaessa akut olivat jotenkin täyttyneet.

Suunnilleen syksyyn mennessä olin myös oppinut hengittämään Helsingissä. Ei ahdistanut, kaikki oli hyvin. Unohdin olevani Helsingissä. Helsinki lakkasi olemasta kirosana. Helsingistä tuli koti, kaikista epäilyistä huolimatta. Kaikki oli niin hyvin kuin olla voi. Tampere päätyi ex-kotikaupunkien mappiin. Kun juna vuonna 2015 saapuu Tampereelle, ravistelen ensin itseäni, jotta tajuan, mikä kaupunki ja karttapohja on kyseessä. Ei muuta.

Jente harjoitteli viikkoryhmässä vuorotellen Krumin kanssa ja kipaisi pari kisaa. Ryhmässä treenaaminen oli huisin kivaa, Jente sinkoili. Hyvä opiskeluputki jatkui puolitoista kuukautta ja kaksikymmentä opintopistettä. Sitten rysähti. Viiuu, viiuu. Aian kepit jäivät kesken, juoksukontaktit jäivät kesken. Agilityn kesken jääminen harmitti kaikkein vähiten.

Facebookin mielestä loka-joulukuuni oli polvea, polvea, polvea ja koiranäyttelyitä.

Kuvankaappaus 2015-1-1 kello 9.29.26

Ylävasen © Lea Nissinen, alaoikea © Satu Tuominen.

Facebook on toki oikeassa, osittain. Lisäksi menetimme traagisesti monta koiraystävää. Totesin, että nyt on aikaa ja oikea hetki surra Nelehin menetystä. Annoin vihdoin vihan tulla. Vihan, joka on pahempaa ja pelottavampaa kuin suru ja kaipuu. Tein paljon käsitöitä. Opiskelin minkä pystyin. Ymmärsin tarvitsevani jalkoja työssäni. Luovuin jostain. Olin välillä allapäin. Opin kärsivällisyyttä, ehkä nöyryyttäkin. Juhlin maisteria tasapohjaisissa kengissä. Pääsin autosta eroon. Fiilistelin satumaista joulua ja uuttavuotta hyvässä porukassa. Nautin ystävistä ja pidin hauskaa.

Vuosi vaihtui ja kuntoutuminen jatkuu hyvää vauhtia. Polvivammalla on pitkät vaikutukset koko vuoteen 2015. Se ei masenna, enää. Ainakaan paljon tai jatkuvasti. Yritän noukkia vähäisetkin rusinat pullasta ja oppia tästä kaikesta jotain tärkeää. On hienoa nähdä, kuinka hyvin kotiutuminen on tapahtunut, kuinka paljon uusia ihmissuhteita on syntynyt, kuinka miellyttäväksi elinpiiri on muodostunut. Ja ennen kaikkea, kuinka elämä on nyt vireämpää ja mukavampaa kuin Tampereella. Elämänmakuista elämää Helsingistä huolimatta ja Helsingin vuoksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s