Minun pikku salaisuuteni

IMG_3860

Se ei ole Slim N Lift vaan muutamalla eurolla vuonna 2007 Iisalmen Halpa-Hallista ostettu pari nastapohjallisia. Ei tarvitse investoida Icebugeihin, kun nämä tyylikkäät liukuestot antavat satavarman pidon kengissä kuin kengissä. Ne on myös helppo sujauttaa vaikka laukkuun, kun niitä ei tarvitse.

Jäätiköstä hengissä selviämisen lisäksi tammikuu oli muutenkin vaikeuksien konkreettista voittamista. Polvi edistyy. Hitaasti mutta ehdottoman varmasti. Tässä tulevat tärkeimmät tapahtumat:

1) Porraskävelyn oppiminen. Ensimmäistä kertaa tuli tunne siitä, että voin hallita tilannetta.

2) Käynti Anopin fysioterapeutilla, joka murjoi ruhoani tunnin. Jo suoristui ranka ja lantio. Kivoja tuommoiset naimakaupan kylkiäisinä tulevat anopit, jotka hemmottelevat paitsi lapsenlapset myös miniät.

3) Autolla ajaminen. Vapaus! Vähän kyllä alkuun jännitti, mutta tokkopa se kytkinjalan suhteen on niin justiinsa, vaikka vähän väärässä paikkaa kramppaisi. Hyvin kuitenkin meni.

4) Liikunnan ilon löytyminen. Inasen harmitti, kun en saanut raahattua suksia kotiin. Ei täällä tosin ole oikein luntakaan, joten se siitä. Painuin uimahalliin, josta löysin uuden vanhan intohimoni. Ai ai sitä tunnetta, kun saa karauttaa laudan kanssa pelkän rintauintipotkun voimin mummon, toisen ja kolmannen ohi. Sitten saunaan. Uinnista tuleva fiilis asettuu paremmuusjärjestyksessä heti synnytyksen hormonien ja postoperatiivisen opiaattikipulääkkeen jälkeisen euforian perään.

5) Ortopedin hyväksyvä nyökkäys. Jatkan fysioterapialla. Teen inhottavia jumppaliikkeitä, jotka ovat jälleen helppoja, mutta niin vaikeita. Ensin sattui enemmän, sitten vähemmän. Sillä tavalla polvi reagoi kaikkeen uuteen. Paitsi hiihtämiseen ja uimiseen, joista se tykkää.

6) Treeniä, treeniä ja ihan hirveästi treeniä. Nyt muulla ei ole merkitystä.

Palkkioksi hyvin tehdystä työstä ja siksi, että se oli vihdoin mahdollista, kävelin viime viikolla vedettyihin treeneihini. Kolmen kuukauden tauon jäkeen. Agility ei kiinnosta, mutta ryhmä on mukava. Arvelin, että siitä voisi olla turvallista aloittaa. Hallia lähestyessäni vatsassa alkoi lennellä perhosia, vaikka olen väittänyt itselleni, ettei agility merkitse minulle mitään. Aia kiskoi koko matkan. Se kiskoi tosin myös juna-asemalle. Matka pohjoiseen tai näyttelyyn olisi kai kelvannut.

Jente ei ole paragilitykoira. En haluan mennä Jenten kanssa ennen kuin voin mennä kuten Jenten kanssa on aina menty. Krumille yritin heittää kerran lumipalloa. Krumin kanssa agility on aivan liian vaarallista. Aia sen sijaan on turvallinen. Ajattelin, että olemme muutenkin täydellinen pari: toinen ei voi juosta, ja toinen ei osaa kontakteja eikä keppejä. Voimme täydentää toinen toisiamme.

Suunnittelin askelmerkkini viimeisen päälle. Hyvin varovainen piti olla. Vaikka jouduin kävelemään ja keskittymään ensisijassa askeliin, Aia meni hyvin. On sille jotain opetettu oikein.

Tavoitteeni on päästä huhtikuussa kisaamaan. Silloin meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä Jenten kanssa arvokisoihin tänä vuonna. Arvokisanollia meillä on yksi sijalla kaksi. Tänä vuonna olisi vuorossa kymmenes arvokisakesäni. Olen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että tänä vuonna koen isot kisat luultavasti katsomon puolelta. Uskon hyväksyneeni asian aika hyvin: kisaan kesällä, mutta en välttämättä arvokilpailuissa.

Mutta luovuttaa en tietenkään aio!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s