Case closed

Oli Murun kitalakihalkiokontrollin aika: haava on parantunut erittäin hyvin, eikä kovan puremisen rajoitteelle ole enää tarvetta. Muru syö pääasiassa pehmeää kotiruokaa, mutta tänään annan ihan luvan vuoksi nappuloita nakerrettavaksi. Murun arkinen taivallus ei muuttunut merkittävästi. Merkittävää on se, että leikkauksen ansiosta Muru on niin normaali kuin koikkeri voi olla. Juhlan paikka. Eläinlääkäri kommentoi Murun purennan olevan tällä hetkellä priimaa.

Muru leikattiin 13-viikkoisena, kun se painoi tismalleen saman verran kuin Aia samassa iässä eli tasan neljä kiloa. Säkäkorkeutta oli 26,5 senttimetriä, sentti vähemmän kuin Aialla. Kaksi viikkoa myöhemmin paino on viisi kiloa ja säkäkorkeus 28 senttimetriä. Halkiohaava ja purenta kontrolloidaan vielä kulmahampaiden puhjettua, mutta nyt melkein 16 viikon iässä Muru voi jatkaa elämäänsä normaalina koikkerina.

Suomalaisessa koirayhteisössä pitää olla toisinajattelija, jotta halkionkorjaukseen ryhtyy. Murun tarinan avulla ymmärrän, mitä muuan eläinlääkäri tarkoitti sanomalla, että osa halkiopennuista lopetetaan turhaan. Murun matka on ollut omistajan näkökulmasta helppo. Kun olen nähnyt, miten vähän Muru on kärsinyt halkiosta, en ymmärrä lopetuksen perustelua kärsimyksen välttämisellä. Ehkä kyse on tiedon puutteesta, oletuksesta, että koiran elämänlaatu on surkea, jos nielusta löytyy kunnon vekki. Ratkaisu edellyttää toki sitä, että halkio on riittävän lievä. Kaikkea ei voi korjata. Ei tietenkään voi.

Halkioon liittyviä komplikaatioita voi toki myös pelätä, suurennellakin – jokaiseen elämän osa-alueeseen liittyy riskejä, ja on omasta asenteesta kiinni, antaako niiden vaikuttaa ratkaisevasti päätöksentekoon. Epävarmuus pennun kohtalosta ja ajatus pennusta luopumisesta ovat toisille liikaa. Tällöin lopetuspäätös on helppo perustella inhimillisillä syillä: aikaisen lopetuksen avulla voi välttää kiintymyksen syntymisen koiraan ja mahdollisen luopumisen aiheuttaman tuskan. Toisaalta, jos kykenee arvottamaan omat tunteensa toissijaisiksi asioiksi, voi toimia mahdollisuuden antajana. Niin minä Muruun suhtauduin. Jos Muru olisi kuollut, se olisi minun puolestani saanut kuolla. Koira elää hetkessä. Ei koira mittaa elämisen arvoa sillä, elikö se kolme kuukautta vai kolmetoista vuotta. En minäkään. Toisessa vaakakupissa painoi suuri mahdollisuus elää.

Jos joku harkitsee koiramaailman lopetusnormien paineessa halkion leikkaamista, annan tsemppaavan viestin: jos pentu voi syödä vaivatta jonkin tyyppistä ruokaa ja paino nousee normaalisti, prosessi ei ole vaikea. Letkuruokintasysteemejä en pidä järkevänä. Murulla leikkauksesta toipuminen sujui helpommin kuin aikuisilla koirilla. Parina päivänä Muru söi ruokansa normaalia hitaammin. Muuten Murun käytös ei poikennut normaalista koko aikana.

Pennut ovat hurjan sopeutuvaisia. Kaikkein vaikeinta Murun tötterön hyväksyminen oli Moralle, joka ei pystynyt sietämään kauluria ensimmäisen viikon aikana. Muru hillui ja ilakoi eikä tajunnut, mikä muita siinä niin kovasti ärsytti. Muru juosta viiletti niin kuin kauluri olisi aina ollut osa koiraa eikä törmäillyt tai tökännyt koppaa mihinkään leikkauksen jälkeisen ensimmäisen iltavillin jälkeen. Ensin ajattelin, että koikkeri saisi ikuiset suun kopeloinnin traumat huuhtelusta, mutta niin vain pentu tottui siihenkin. Hampaiden katsomisen pelkoa ei ole.

Pennun pulloruokinta oli ehdottomasti raskain vaihe. Siihen en ryhtyisi toista kertaa, jos tietäisin halkiosta. Katsoisin niin tarkkaan, että löytäisin. Jos pentu sen sijaan imisi itse, en epäröisi kirurgisen vaihtoehdon valintaa.

Kun koira saa pentuja, on aina vaarana, että joutuu pitämään vammaisen pennun itse. Minulla ei ole ollut aikomusta eikä halua pitää Murua itselläni. Minulla on jo kolme koiraa, eikä koikkeri ole rotujen kärkikahinoissa siinä vaiheessa, kun joskus alan uutta koiraa harkita. Muru on takiainen, joka tarttui takkiin silloin, kun sitä vähiten ajatteli. En jaksa vaivata päätäni Murun tulevaisuudella, vaan lähden hallille Murun kanssa. Muru on putkihullu jo nyt.