Melkein-lomalla

Koska lomampaa ei ole tiedossa, niin hehkutanpa kuten kaikki muutkin: on ihan mahtavaa olla melkein-lomalla! Pätkä on mummolassa ja Murun yösyötöt lopetettu. Kun tarvitsee vain käydä töissä ja välillä tehdä vähän kouluhommia, pääsee ihan lomafiilikseen. Voi nukkua päikkärit, kun nukuttaa. Kuunnella hiljaisuutta. Jep, loma!

Poikaset ovat aloittaneet kiinteät sapuskat. Koikkereille kyllä kelpaa, Murullekin aivan kolmioksi saakka. Murun kolmiviikkoispaino oli päälle 600 grammaa. Kaisla ja Mopo painoivat hieman alle kilon, Puro ja Oiva vähän päälle. Viikinki oli omalla luvullaan tuplasti niin suuri kuin Muru. Muru on heistä kaikkein ketterin liikkuja pienimmällä massallaan. Välillä suunta on taakse, vaikka kuinka yrittäisi eteen. Painimisyritykset päättyvät vielä yleensä pennun kupsahtamiseen vartensa ympäri. Maailma kasvoi, kun huutosakki heitettiin makuuhuoneesta ulos. Nyt on tilaa kasvaa. Ja huutaa.

Agirotu-muisteloihin jäi tällaista viime viikonlopulta:

Jonkun piti jäädä ruokkimaan Murua ja joku olin minä. On harmi, että keinu oli hiukkasen turhan liukas. Olisi ollut hauska nähdä Esa ja Jente myös FAO-finaalissa. Sunnuntaina kävin vuorostani juoksemassa Ritvan alaisissa pari rataa: Jentellä ja Eolla. Mikäs sen mukavampaa kuin juoksennella kauniina kesäpäivänä. Joukkueratakin oli tänä vuonna todella kiva, oikea kunnon juostava joukkerata.

Eo teki Nelehin tavoin viimeisen starttinsa Agirotu-joukkueessa yhdettätoista syntymäpäiväänsä edeltävänä kesänä. Hienosti Eo meni ja hyppäsi kontaktit yhtä komeasti kuin aina ennenkin. Nyt kelpaa jäädä lopullisesti eläkkeelle. Ehkä inasen harmittaa, etten mittauttanut Eoa heti nuoruudessaan miniksi. Eo ei olisi ollut pöllömpi minikoirana, kun ei olisi tarvinnut ponnistella henkisten ongelmien lisäksi oksereita sun muita.

Jente oli tällä viikolla parin päivän ajan kolmijalkainen. Mitään en nähnyt tapahtuneen, mutta kunnon tärskyn on saanut, kun kipulääke ei lievittänyt vaivaa. Pitää käyttää koko koira huollossa ennen kuin uskaltaa viedä mokomaa esteille. Pienen irtilenkin Jente kävi eilen ja liikkui sen jälkeen normaalisti. Vähänpä tekee taas mieli tehdä agilityä, kun ei ole koiraakaan. Lenkille en ole päässyt toistuvasti sitten lokakuun. Jos ei polvi ole enää ongelma, niin vähintään nilkka pettää tai elämä on muuten vain hankalaa. Juosta en ole edes yrittänyt. Jotain pitäisi asian eteen tehdä, kun jaksaisi.

Koskaan ei olisi helpompaa lopettaa agilityä kuin nyt. Karsinnat oli suuri nautinto jännittää telkkarista. Seuratessaan suorituksia tajuaa, että pitäisi treenata. Mutta kun ei ehdi, jaksa eikä kykene, niin ei väkisin.

Vitonen, kielto, vitonen, kielto ja 75 virhepistettä

IMG_0014

Joukkue Cavalat Agirodussa vuonna 2013.

Aivan mieletön agilitykarnevaali takana! Siinä on meidän mahtava joukkueemme: kisan kolmastoista, meidän ensimmäisemme. Radalla oli monta täpärää kohtaa. Sai juosta koko huvin edestä. Ei koiraa kirittäen kuten toivoin, mutta henkensä hädässä sentään.

IMG_0024

Eo, Jente, Fasu ja Neleh.

Nelehin jalka nousi koreammin kuin treenihallissa. Neleh oli helppo ja luotettava itsensä. Toinen sukupolvi oli sitä mieltä, että agility on kivaa ja kontaktipinnat tehty loikittaviksi. Fasun suunta oli yllättäen täysin oikea. Fasu on niin monesti painellut mihin sattuu, että tätä rataa kelpaa ihastella. Eo-parka joutui kärsimään. En yksinkertaisesti jaksanut juosta helteessä esteeltä esteelle enää toista kierrosta. Joukon kisakuntoisin alias Jente teki Esalle källin. Of course olikin monessa kohtaa off course.

Perjantaina jonotimme hötkyilemättä tunteroisen ilmoittautumisessa. Ihmismassa oli täynnä raivoisaa kihinää. Hätähousuetuilijat kiilasivat kanssakilpailijoiden eteen. Edes yhdentoista Agirodun kokemus ei takaa kauniita käytöstapoja. Paistattelimme päivää aivan rauhassa siinä uskossa, ettemme jää kisan ulkopuolelle. Emmekä jääneet. Saavuimme radalle sopivasti omaan privaattitutustumiseen. Pari minuuttia riitti mainiosti: Fasu teki nollan.

Esa ei taaskaan ehtinyt, joten sain kunnian ohjata Krumia. Olin onnesta mykkyrällä. Koitti päivän extreme-osuus. Eikö ole niin, että vain luuserit katsovat päivän sääennustuksen etukäteen ja lähtevät matkaan vaihtovaattein varustautuneena? Kyllä kesä kuivaa oli mottoni. Tähän myrskyyn ei pelkkä kesä riittänyt. Alkujärkytyksen jälkeen oli ihan hauskaa olla täysin märkä. ”Lits, lots”, sanoi kenkä, kun pähkäilin Krumin kuvioita vesiputous ohimojani pitkin juosten. Numerolappukin liukeni Teivoon.

Odottelu kaatosateessa ei Krumia hetkauttanut. Taivas lopetti sylkemästä ennen starttia. Poloinen poikaparka ei mahtanut mitään hitaalle ohjaajalle. Tunaroin viikonlopun lähdöistä kolme olemalla lötkö silakka. Kepeillä Krum oli jo niin sekaisin, että silmät pyörivät päässä ja kuola lensi kaaressa.

Pätkä oli yökylässä. Saa mennä toistekin. Elo oli yhtä suurta juhlaa. Väitän vakavissani, että yökyläilyn seuraus oli upeasti sujunut Jente-viikonloppu. Niin vähillä unilla, pitkillä päivillä ja alati muuttuvissa olosuhteissa en keksi muuta syytä. Olin rentoutunut, otin riskejä, pysyin suunnitelmissa ja onnistuin vaikeissa jutuissa. Jente oli luotettava kuin Neleh konsanaan. Viikonlopun aikana hermot lepäsivät. Jossain vaiheessa istuimme aivan tylsistyneinä teltassa sateen ropinassa. Sellaisista toimettomuuden hetkistä minä nautin.

Teimme Jenten kanssa agilitytaipaleemme hienoimman radan FAO-karsinnassa. En varmistellut mitään. Ohjasin juuri niin kuin piti. Etenemisnopeus kontaktiradalla oli tasan viisi metriä sekunnissa. Viisi. Cavalierin kanssa. Sanon sen vielä kerran, koska on tasan ensimmäinen ja todennäköisesti viimeinen kerta, kun pääsemme Jenten kanssa sellaisiin lukemiin. Viisi. Viisi koiraa sadastaviidestäkymmenestä teki viidellä alkavan etenemän. Jenten tapauksessa vain rima teki preesensistä konditionaalin. Kaikki tietävät, että agilityssä konditionaali on todella kaukana preesensistä. Kisan nopeimman vitosen voi halutessaan laskea meriitiksi. Lohdutuksena.

Aikatauluilla ei ollut mitään merkitystä, kun napitimme kisapaikalla koko päivän. Nukkumaan ehtii eläkkeelläkin. Lauantain 15-tuntisen kisapäivän jälkeen vahtasimmme tietysti agilityvideoita ja mussutimme suklaakakkua Fasun nollan kunniaksi. Siinä vaiheessa jutut olivat todella väsyneitä ja hysteerisiä. Olimme kaikki yhtä mieltä: kyllä meillä on hienot koirat. Ei ole parempaa tapaa buustata joukkuehenkeä seuraavan päivän hupsuttelukisaa varten.

Muistelen pirteää joukkuettamme haikeudella. Sama kokoonpano starttaa tuskin koskaan. Neleh ei ole silmämääräisen ikäloppu, mutta sen perussairaus on yhtä totta kuin toista viikkoa sitten kuullut ensimmäiset yskäisyt. Sivuäänilöydös tehtiin kolme vuotta sitten. Ei pitäisi olla suuri yllätys, että sydänlääkitys tulee ajankohtaiseksi reippaasti yhdettätoista vuottaan käyvällä cavalierilla. Nelehin alkaa olla aika saada päivittäinen tabletti, joka on muistutus siitä, ettei hyvä ystävä ole ikuinen. Tiedän, mikä vääjäämättä lähestyvä lopputulema on. Olimme onnekkaita, kun kaikista vaivoista huolimatta koiramme pystyivät tänä vuonna yhdessä hetkessä osallistumaan kisaan kokonaisena tiiminä.

Lopussa seisoo koikkerikevennys. Koikkeripentuja oli Ylöjärvellä hirveästi – en pysynyt laskuissa mukana! Tässä Superit © Hanne Tamminen:

Neljä viidestä eli Veea, Ego, Aia ja Dave.

Neljä viidestä eli Veea, Ego, Aia ja Dave.

Ja jälleen, kun kalustoa tarvittiin, Tytti pelmahti paikalle koikkeristeja hellimään:

_full-1

_full-3

_full-5

_full-6

_full-4

_full-2

_full-7

_full-8

Juokse tai päähän

Kuopion hyviä puolia täydensi tänä vuonna Agirotu. Ei tarvinnut järkähtää paikkakunnalta mihinkään. Seitsemän hylyn ja yhden kympin takia ei olisi kannattanutkaan. Minun Agirotuni oli kaikkea ja vähän päälle. Se oli hauskuutta, kiirettä, yllätyksiä, ystäviä, rotuilua, epärotuilua, sadetta ja paistetta.

Tuurasin Esaa kahtena päivänä. Se oli ihanaa. Krum on upea ruskea viuhahdus. Jos Krumeja kasvaisi joka oksalla, minustakin voisi tulla sheltisti. Selttihylkimisiä lukuun ottamatta meillä meni aivan kivasti. Krum ei pannut läsnäoloani pahakseen. Se oli räkä poskella koko ajan. Mitä enemmän väkeä sitä enemmän räkää. Sujui miten sujui, ilo oli minun puolellani. Nautin agilitysta. Nautin oikein kunnolla.

Sunnuntaina kirmasivat niin seltit kuin cavalieritkin. Senni ja Fasu tykittivät nuorten avoimissa SM-hopeaa. Valitettavasti joukkuetoverimme loukkasi itsensä. Oli Eon onni päästä messiin. Niin RITVAN ALAISISTA tuli ANOPPI KÄSKEE. Joukkueemme oli piinkova. Kaikki Piin tuntevat tietävät, että koira uhraa ennemmin oikean silmänsä kuin häviää.

Menestyksemme tielle kompuroi vain yksi rapakuntoinen ohjaaja. Vaikka taivasten saavi keikautti viilentävän tilkkasensa täsmällisesti hilpeän joukkueemme niskaan, maitohapot tekivät tehtävänsä jo Jenten kierroksella. Emäntä tarvitsee tukevaa kuntokuuria. Niin se vain on.

Ilman apua en olisi selvinnyt Imeväisen hoidosta tai tallentunut videolle. En olisi ollut oikeaan aikaan oikealla radalla. Päällekkäisyyksien vuoksi en olisi edes pystynyt jäähdyttelemään koiriani. Joten: Kiitos Ritva. Kiitos Jaana. Kiitos Leena. Kiitos Jani. Kiitos Senni. Kiitos Risto. Kiitos tuntematon ratatyöntekijä. Kiitos te kaikki ihanat! Te teitte Agirodun.