Melkein-lomalla

Koska lomampaa ei ole tiedossa, niin hehkutanpa kuten kaikki muutkin: on ihan mahtavaa olla melkein-lomalla! Pätkä on mummolassa ja Murun yösyötöt lopetettu. Kun tarvitsee vain käydä töissä ja välillä tehdä vähän kouluhommia, pääsee ihan lomafiilikseen. Voi nukkua päikkärit, kun nukuttaa. Kuunnella hiljaisuutta. Jep, loma!

Poikaset ovat aloittaneet kiinteät sapuskat. Koikkereille kyllä kelpaa, Murullekin aivan kolmioksi saakka. Murun kolmiviikkoispaino oli päälle 600 grammaa. Kaisla ja Mopo painoivat hieman alle kilon, Puro ja Oiva vähän päälle. Viikinki oli omalla luvullaan tuplasti niin suuri kuin Muru. Muru on heistä kaikkein ketterin liikkuja pienimmällä massallaan. Välillä suunta on taakse, vaikka kuinka yrittäisi eteen. Painimisyritykset päättyvät vielä yleensä pennun kupsahtamiseen vartensa ympäri. Maailma kasvoi, kun huutosakki heitettiin makuuhuoneesta ulos. Nyt on tilaa kasvaa. Ja huutaa.

Agirotu-muisteloihin jäi tällaista viime viikonlopulta:

Jonkun piti jäädä ruokkimaan Murua ja joku olin minä. On harmi, että keinu oli hiukkasen turhan liukas. Olisi ollut hauska nähdä Esa ja Jente myös FAO-finaalissa. Sunnuntaina kävin vuorostani juoksemassa Ritvan alaisissa pari rataa: Jentellä ja Eolla. Mikäs sen mukavampaa kuin juoksennella kauniina kesäpäivänä. Joukkueratakin oli tänä vuonna todella kiva, oikea kunnon juostava joukkerata.

Eo teki Nelehin tavoin viimeisen starttinsa Agirotu-joukkueessa yhdettätoista syntymäpäiväänsä edeltävänä kesänä. Hienosti Eo meni ja hyppäsi kontaktit yhtä komeasti kuin aina ennenkin. Nyt kelpaa jäädä lopullisesti eläkkeelle. Ehkä inasen harmittaa, etten mittauttanut Eoa heti nuoruudessaan miniksi. Eo ei olisi ollut pöllömpi minikoirana, kun ei olisi tarvinnut ponnistella henkisten ongelmien lisäksi oksereita sun muita.

Jente oli tällä viikolla parin päivän ajan kolmijalkainen. Mitään en nähnyt tapahtuneen, mutta kunnon tärskyn on saanut, kun kipulääke ei lievittänyt vaivaa. Pitää käyttää koko koira huollossa ennen kuin uskaltaa viedä mokomaa esteille. Pienen irtilenkin Jente kävi eilen ja liikkui sen jälkeen normaalisti. Vähänpä tekee taas mieli tehdä agilityä, kun ei ole koiraakaan. Lenkille en ole päässyt toistuvasti sitten lokakuun. Jos ei polvi ole enää ongelma, niin vähintään nilkka pettää tai elämä on muuten vain hankalaa. Juosta en ole edes yrittänyt. Jotain pitäisi asian eteen tehdä, kun jaksaisi.

Koskaan ei olisi helpompaa lopettaa agilityä kuin nyt. Karsinnat oli suuri nautinto jännittää telkkarista. Seuratessaan suorituksia tajuaa, että pitäisi treenata. Mutta kun ei ehdi, jaksa eikä kykene, niin ei väkisin.

Kotikonnuilla

Oulu. Dumppasin Pätkän mummolaan ja nautin olemisesta. Saunoimme Sennin luona molempina iltoina pitkän kaavan kautta. Mutakakkua ei tietenkään unohdettu. Se on perinne. Lauantaina ripsautti hieman vettä. Onneksi oli Anopin jättiteltta. Repun pohjalle olin tunkenut toppatakinkin. Kisaamisen lomassa istuimme kuin tatit katsomossa. Ja sitten, kun emme enää jaksaneet, siirryimme livestreamin pariin legendaarisen Järvigrillin kautta. Otin porilaisen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Käärepaperikin tuoksui samalta kuin lapsuudessa. Liikutus. Sunnuntaina helotti, mutta olimme viisaampia kuin koskaan aiemmin: meillä oli mukana aurinkorasvaa. Jatkamme kesän viettoa yhtä valkoisina kuin tähänkin saakka. Veikkaus Oy kustansi reissun muonituksen. Suomeen saatiin hienot mestarit, onnea kaikille!

Viikonlopun ohjelmistoon kuului mainostamani cavalieriperheen esiintyminen lauantain joukkueradalla. Kuuroista töpselikuonoista ensimmäisenä kaahaili Fasu. Voi nauru, että se on edelleen aivan samanlainen kuin ennen. Fasu painattaa menemään rivakasti siitä huolimatta, että täyttää marraskuussa kymmenen vuotta. Jos joku voi sanoa cavalierinsa lähteneen lapasesta, niin Senni todellakin voi.

Pinserin päästä radalle kirmasi seuraavassa polvessa Jente. Ai että, miten hienolta tuntui tehdä ensimmäinen ehjä ratasuoritus sitten polvivamman. Vaikka Jente ei enää kuule, vaikka rata ei ollut helppo. Olen ehkä hidas köntys, mutta vihdoin olen valmis kisaamaan. Voi sitä onnen määrää, kun olimme joukkueemme arvoisia. Ainolle tulokseksi kymppi, Pinnalle rima, Jentelle muurinpalikka ja Hunnille väärä rata. Ei mennyt optimaalisesti, mutta nopeus olisi riittänyt mihin vain. Sellaisessa joukkueessa on upeaa kisata.

Vuoden päästä olen paremmassa juoksukunnossa kuin nyt. Tuli sellainen jännä ajatus, että kun opimme lukemaan toinen toisiamme ilman ääntä, Jente saa sen sekunnin kiinni, joka nyt jää uupumaan. Tämä voi tapahtua, koska hidastumaa ei varsinaisesti vielä näy, ja jos Jente pysyy yhtä hyvässä kunnossa kuin äiteensä.

Itkemme Sennin kanssa suuria kyyneleitä hartaasti ja pitkään, kun jonain päivänä menetämme tämän linjan, nämä cavalierit, viimeiset laatuaan. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka agilitystä saa, kun yhteistä matkaa yrittää taivaltaa pomppivan pallopään kanssa.

Kisakassi valmiina

Oulu ja SM-kilpailuviikonloppu kutsuvat huomenna. Matkustan paikalle tyylikkäästi junalla. En vielä ajattele paluumatkaa yöjunan lemmikkivaunussa istumapaikalla koiran ja kolmivuotiaan tenavan kanssa. Aikaisemmassa yhteydessä ei ollut lemmikkipaikkoja jäljellä, mutta töihin on maanantaiksi päästävä. Yksilökisan skippaaminen ei enää harmita tässä vaiheessa. Niin kutkuttava ja kauan odotettu viikonloppu mitä parhaimmassa seurassa ja vieläpä kotikonnuilla on tiedossa. Sitä paitsi HAUlla on huikea minijoukkue, ja Jente saa olla osa sitä. Viikonloppuna painetaan ainutlaatuinen merkintä myös cavalierisukumme muistoihin: Jente ja emänsä Fasu starttaavat vain yksi koira välissään joukkuekisassa. Muuta emme lupaa kuin vilkasta menemistä radalla. En ole ehtinyt Turun kisojen jälkeen edes ajatella agilityä saati käyttää Jenteä hallilla. Jos Jente lähtee lapasesta, se ei ole mikään ihme. Mieluummin lujaa ja sinnepäin kuin hitaasti ja varmasti.

Jos Jente olisi marja, se olisi karpalo: punainen ja kitkerä

Voi että oli kiva tehdä uusi Jente-video. Vuosi 2014 oli Jenten huippuvuosi. Ero edellisen vuoden koontiin oli selvä. Tarvitsi vain lätkiä kisavideoilta pätkiä yhteen sen sijaan, että olisin etsinyt onnistuneita kohtia sekoilujen joukosta. Jente ei tule enää koskaan menemään yhtä hienosti kuin viime vuonna. Olen tiedostanut asian koko ajan ja mielestäni onnistuin tekemään vuodesta sellaisen kuin halusin – hyviä ratoja, rohkeita valintoja ja agilityä ainoastaan ilosta lajiin. Muistan agilityvuoden 2014 suurella lämmöllä. Jentestä ei koskaan ole junan vessaksi. Se tulee aina olemaan oma poukkoileva villikkoni. Silti, on se vaan ihana.

Yksi painavimpia syitäni valita toisen rotuinen koira on cavalierin lyhyt kisaikä. Minun koulutusmäärilläni koira on parhaimmillaan 5–6-vuotiaana. Tuntuu kurjalta ajatella, että Jente on nyt 7-vuotias ja agilityn veteraani. Jenten kroppa ei ole enää kuten vuosi tai kaksi sitten. Olisi niin makeaa jatkaa vielä vuosi–kaksi täysillä. En usko, että Jente tekee enää yhtä hyvää aikaa kuin viime kesänä, vaikka mistä sen tietää. Jente ei ole Neleh.

Teimme viime vuonna Jenten kanssa 33 starttia plus karsinnat ja SM-kilpailut. Siinä on yksi startti vähemmän kuin vuonna 2013 ja 2012. Nollia teimme kymmenen. Nollaprosentti on siten tavanomainen, ei mitenkään huikea. Mutta kun tarkastelin vuotta osissa, huomasin, että kisakunnon ajoitus osui nappiin: huhti-toukokuussa nollaprosentti oli tasan 50 (7/14). SM:ssä olimme huippukunnossa. Teimme hyvän nollan joukkueessa ja yksilöissä sattui epätyypilliseltä tuntunut moka, joka sittemmin on tapahtunut usemman kerran: Jente lähtee herkästi tekemään takakiertoa ylimääräiselle hypylle.

SM-kisojen jälkeen Jente ei ole ollut aivan kunnossa, sillä karsinnoista alkoi takeltelu. Siitä saakka Jenten hyppääminen on ollut vaihtelevaa. Vieläkin tekee pahaa katsoa, miten kipeää Jenteen sattuu, kun se hyppää päin maajoukkuekarsintojen ensimmäistä rimaa. Arvelen, että koira oireili täräystä koko viikonlopun, koska virheet olivat todella kummallisia (kepeiltä kesken kaiken pois hypähtäminen, niistosokkariin tulematta jättäminen, hypyn ohittaminen). Teimme yhden kelvollisen suorituksen, finaaliradalla, josta olen ikionnellinen.

Olen iloinen, että Jente on tehnyt minusta sellaisen kilpailijan kuin nyt olen. Olen oppinut kilpailemaan vain itseäni vastaan ja nauttimaan kilpailemisen fiiliksestä. Onhan se vähän semmoista laput silmillä kulkemista, mutta hirveän hauskaa. Tittelit olivat joskus tärkeitä, eivät enää.

Tästä lähtien en enää etsi täydellistä rataamme. Odotin, että olisimme tehneet sellaisen viime vuonna, mutta se jäi tapahtumatta. Totean tässä kohtaa, että Jenten agilityuran hienoin rata on Finnish Openin karsintarata vuonna 2013. Ihan sama sille rimalle, koska kaikki meni niin nappiin kuin voi mennä. Lisäksi saan sanoa, että cavalierini on kiitänyt perusradan pysäytyspuomilla 5,00 metrin sekuntietenemällä (viidenneksi paras aika 150 koirakosta). Siitä ei tule merkintää mihinkään, mutta siitä minä olen kaikkein ylpein.

Urpo, urpompi, tosiurpo

Olen huomannut, että elämä cavalierin kanssa on välillä yhtä hyrskyn myrskyä. Koikkeri ja etenkin sheltit ovat arjessamme hajuttomia ja mauttomia. Niiden olemassa oloa ei havaitse ellei halua. Cavalieri on toista maata. Cavalieri töhöttää, huiskii ja urpoilee. Ruoka-ajan läheisyys on suoraan verrannollinen vilinän ja vilskeen määrään.

Paitsi että cavalieri näkyy, se myös kuuluu kaikkialla. Cavalieri on touhottaessaan pelkkää hännän ja makkaravartalon aktiivista heilumista. Suusta ei kuulu pihahdustakaan. Pohdin joskus, mistä ääni ja tohina sitten tulevat. Tarkkailin koiriani sillä silmällä, ja totesin seuraavaa: Eo peruuttaa päin peltiämpäriä. Veretseisauttava räminä syntyy kannen osumista seiniin ja lattiaan. Eoa ei kiinnosta, se ajattelee ruokaa. Eo jyrää kaiken irtaimiston, esimerkiksi pyykkitelineen, maan tasalle. Rapinaa ja töminää. Jente tonkii vaatehuoneessa. Tai kurottelee hiukopalaa jostain korkealta. Nopearytminen kipikipi-kipikipi-kipikipi laminaattia vasten. Touhuillessaan cavalier on erittäin äänekäs rotu. Eo on ja Neleh oli tosiurpo. Jente ei ole aivan yhtä paha. Jente on piilourpo. Jos palaan juuri lähdettyäni kotiin, löydän Jenten keittiön pöydältä. Nuolemasta, kuinkas muuten.

Jente ja Eo asettuvat usein päivystämään useiksi tunneiksi vessaan. Ne syöksyvät ovea kohti tai päin ovea riippuen siitä, onko se auki vai kiinni. Ruokin cavalierit wc-tiloissa. Hotkiessaan ne roiskivat ruokaansa ympärilleen. Mielestäni on vähiten ällöttävää, että sotku ja sitä seuraava lattian perinpohjainen nuoleminen tapahtuvat kylpyhuoneessa. Hyvä puoli on myös se, että vessassa cavalierit odottavat järjestyksessä. Muutoin ne kolisevat paitsi vessan oveen, myös päin seiniä ja keittiön kaappeja. Kieltäminen ei auta. Aivan kuin ne eivät tajuaisi, mitä tekevät.

Kaikkien urpojen urpoksi julistan kuitenkin Fasun, joka vaihteeksi loukkasi tapaturman saattelemana jalkansa olemalla oma urpo itsensä. Fasun, joka nukkuu korva vesikupissa ja on niin monet kerrat meinannut päästä hengestään urpoilemalla. Milloin se on istunut keskellä liikenneympyrää, ongittu lietesäiliöstä tai mennyt muuten vain menojaan. Sukua omilleni. En voi kiistää. Mutta kyllä Fasu on näistä pahin.

fasu_urpo

Fasun Helsingin-vierailu. Kurkottelee hotkiakseen pihlajanmarjoja. Hotkikin. © Senni. Pöllitty kuva. Ei Senni pahoita mieltään. Koira ei vahingoittunut kuvauksissa.

Jos rakastat rauhaa ja kontrollia, älä hanki ainakaan cavalieria. Miksi ihmisillä on cavaliereja? Miksi hankkia Jente, joka ruuan himossaan tyhjensi vaatehuoneesta kolme hyllyä, ja roikkui hampaillaan yli puolentoista metrin korkeudella olevan nappulasäkin nurkassa? Sai säkkiin reiän ja ehkä yhden nappulan kaiken uurastamisen päätteeksi.

Siksi, että cavalierin kanssa saa kokea kokemisen arvoisia hetkiä, joita sheltti ei koskaan tarjoa. Niitä ja harmaita hiuksia.

Kuka siellä

IMG-20140605-WA0002

Siinähän on koikkeri! Minun hienohelmainen koikkerini, joka kiertää pienetkin lammikot. Olen tehnyt töitä enkä ole ehtinyt todistaa moista. Joka päivä olen saanut autenttista kuvamateriaalia todisteeksi siitä, että Aian löytää merestä.

IMG-20140605-WA0004

Ja Muru. Siitäkin on tullut vesipeto. Maksniemen mökki on koirien paratiisi. Viimeisen mummolaviikon aikana en ehtinyt kouluttaa koiria lainkaan. Saivat elää pellossa. Välillä meressä. Juoksivat metsissä peuran sorkka suussaan. Isot koikkerit opettivat.

Jenten ja Eon korvat huopaantuivat pahoin villin elämän tiimellyksessä. Saksin Jenteltä yli puolet korvien karvoista pois. Yritin jättää tärkeimpiin kohtiin haivenia surkean lopputuloksen pelastamiseksi. Eolta lähti kaikki, vaikken voi sietää korvakarvatonta cavalieria. Kamalan näköinen. Sain Moserini käsiini sunnuntaina. Jenten turkki lähti veks. Sänki on viikonloppuna viikon vanha: liian lyhyt. Sama se minulle.

On ihana asia, että viitisen vuotta sitten ajeltuani ensi kertaa Nelehin turkin tapaus ei liikuttanut ketään. Miksi olisi pitänyt? Toisin kuin eräässä shetlanninlammaskoirarodussa cavalierini turkin ajelemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut todistella tai selitellä mitään kenellekään.

10374915_875418345808404_7098925173988374539_n 2

IMG-20140605-WA0007

IMG-20140605-WA0000

Jente on aivan laiheliini, vaikka se on syönyt reissussa enemmän kuin kotona. Syyksi otaksun sen, että Jente on juossut ja uinut viisi viikkoa. Jente tosiaan on mennyt menojaan. Välillä se kävi näyttäytymässä yltä päältä kuraisena. Yök.

Ajoin siis koirineni kotiin. Tuhrasin reilun seitsemänsadan kilometrin matkaan kolmetoista tuntia. Siinä on jonkin verran ilmaa. Jäin välillä suustani kiinni.

Viikonloppuna Jente lähtee äs-ämmiin. Tampere on hyvä paikka. En uskonut, että koittaisi päivä, jolloin Jente on SM-joukkueessa. Lauantaina koittaa. Edustamme uutta seuraamme HAUta, jonka ainoana edustajana minien yksilökisassa Jente starttaa.

Vasta tämän vuoden arvokisojen kynnyksellä olen sisäistänyt sen, että Jente on viimeinen cavalierini. Jente on kuusi vuotta vanha. Myös Jenten aika loppuu. Jente on parhaimmillaan juuri nyt, ehkä vielä ensi vuonna. Kai olen yhden koiran ihminen. Nelehin piti kuolla ennen kuin Jentestä tuli ’se’ koira.

Esa on epäillyt, että Jenten kuulo on heikentynyt. Minä en ole huomannut mitään. Alkuvaiheessa on hirveän vaikea erottaa, milloin cavalieri ei kuule ja milloin se ei tahdo kuulla. Nelehin kuulo oli mennyttä viisi- ja Eon seitsemänvuotiaana. Myös Fasun kuulo on hävinnyt ajan saatossa. Kaikki koirat ovat samasta puusta. Olisi tyhmää kuvitella Jentelle jotain muuta. Kuulon menetys ei sinällään estä agilityn harrastamista. Jonkin verran se vaikeuttaa tosin. Inhosin ottaa Nelehin kanssa hylkyjä putki–puomi-erotteluista. Jenteä ei ole opetettu toimimaan ilman käskyjä.

Olen niin innoissani kesän arvokisoista, etten anna minkään tai kenenkään pilata fiilistäni. Saan osallistua karkeloihin Jenten kanssa. Me molemmat olemme tehneet paljon tyhmyyksiä agilityssä. Silti luotan tällä hetkellä Jenteen kuin kallioon. Luulen, että Jentellä on sama tunne. On aivan mahtavaa lähteä isoihin kisoihin tietäen, että voimme tehdä siellä perussuorituksemme.

IMG-20140605-WA0005

Aian lonkkakuvat tulivat Kennelliitosta takaisin A/A:na. Hieno homma.

Kuvat © Anoppi

Ohoi, maata näkyvissä

Oli Helsingin-elämämme ensimmäinen pakkaspäivä, kun Jente kisasi vuorostaan Vuokkosilla.

Hyppyradalle piti keskittyä armottomasti. Kuukauden agilitytauko oli lötkistänyt sielun ja ruumiin. Onnistuin hyvin, ja rata rullasi nautinnollisesti. Mikä lie aivopieru Jentellä tuli viimeiselle esteelle irrotessaan. Loppusuorat ovat Jentellä vahvat. Sellaista agility on, kun sitä yrittää tehdä cavalierin kanssa. Onnistumisia ei tupsahda taidolla eikä tuurilla. Jentellä alkaa olla vino pino hyviä vitosia.

Agiradalla Jente sai synninpäästön. Se teki nollan, vaikka olin itse ihan kuutamolla. Aivan uskomatonta. Sydän, Jente, sydän. Keskittymisen suhteen menin edellisen radan hiilillä. Se ei toiminut. Kolme persjättöä, jokainen myöhässä.

Ensimmäinen rata jätti niin hyvät fiilikset, että vuoden ja haulaisuuden avaus jäi ehdottomasti plussan puolelle.

Illalla satoi ensilumi. Great.

Aika pistäytyä Helsingissä

Kun viimeksi kisasin Purinalla, tajusin, ettei koirani kuule. Vuosi oli 2008. Neleh teki tuplanollan sijoilla neljä ja viisi, ja Jente tuhisi pentulaatikossa. Oi, muistoja.

Tällä kertaa oli Jenten vuoro kisata. Jente kepposteli yhden nollan. Sijoitus oli kolmas. Ensimmäiset hypyt ankattavat. Johtuuko se siitä, että seison paikoillani? Muut hypyt toimivat. Pitäisi tillittää vanhoja videoita ja katsoa, käyttääkö Jente niissä takapäätään paremmin.

Ensimmäisen startin harkitsematon lähtöasemani kertautui huonoin seurauksin. Viimeisessä yrityksessä Jente palasi u-putkesta syöksyttyään ensin sen puoliväliin. Pöh.

Mutta! Putkihässäkkää lukuun ottamatta Jente pelasteli töppejäni toinen toisensa perään. Jente otti vastuuta ja toimi. Pitkästä aikaa Jente teki niin. Se tuntui hyvältä. Jente oli villi ja vapaa, aivan parhaimmillaan.

Oli kiva mennä. Vielä kivempaa oli huomata, että Jente kulki sekä sisällä että ulkona kevyesti. Piirinmestisten hyvä vimma ei siis johtunut treenikentän tutusta keinonurmesta. Kesällä Jente tuntui tahmealta, mutta nyt se kulkee ihanasti.

Jente on kotioloissa tyytyväinen itseensä. Se ei kaipaa muuta kuin päivittäisen juoksuannoksensa metsän siimeksessä. Muun ajan Jente lepää ja mulkoilee tyytyväisenä.

Muhittelen Jente-agilityä vielä hetken. Pian alamme harkata agilityä.

Sä oot silkkii

Jente kisasi piirinmestiksissä ja meni hienosti. Koska Jente on ollut aiemmissa kisoissa tahmea ja perästä vedettävä ja olen ollut siitä huolissani, tahtoisin nyt kiljua koko maailmalle: Jente meni ihan ping ja pong! Sen tuntee, kun koira liikkuu kevyesti.

Radat olivat hurjan kivoja. Sai juosta eikä tarvinnut väkisin vääntää. Jente juoksi niin kuin se vain voi. Ihanneaikamarmatusta ja paria pönttöä voittajalle suunnattua kommenttia lukuun ottamatta kisoissa vallitsi kiva henki, jollaista en ole ennen kokenut Etelä-Suomessa. Tällainen agility on ihanaa. Ah!

Koska olen luopunut ajatuksista, joissa Jente menestyy, maailma ei suuremmin järise pikkumokista. Ärsytti sentään jonkin verran, että piti tyriä yksinkertainen juttu. Melkein tripla nostattaa revanssihengen korkeuksiin kuin tuulenpuuska leijan. Olimme PiirM-kolmosia agiradan nollalla ja hyppärin 7,85:llä. Huvitti hieman.

Parissa kohtaa ohjaukseni oli ajallaan ja oikein. Hiottavaa olisi vielä kosolti, mutta annan silti itselleni tarran hyvästä petraamisesta. Jente saa oman tarransa siitä, että pani kesken radan ohjausratkaisuni uusiksi olemalla nopeampi kuin oletin. Hyvä Jente!

Ja sitten paras osuus. Mitä olisi kilpailu ilman cavalierjoukkuetta? Niinpä. Kaikissa parhaissa skaboissa on aina joukkueellinen huiskahäntiä. Hylky tuli iloisesti. Jente tuntui edelleen kevyeltä ja liukuvalta. Eo meinasi syödä pari koiraa, mutta radalla hyppäsi vain yhden kontaktin. Vau.

Tiedustelin Senniltä, mitä Jentelle on tapahtunut. Ehkä kasvatamme päivälenkin pituutta. Vaikka kisaaminen himottaisi kovasti, maltan ja jätän Jenten pienelle tauolle. Ensi viikolla on huoltoaika fyssarilla.

Lokakuu pyhitetään Aian alkaville harkoille. Sanonpa vain, että meillä on mitä sulkuin penturyhmä tiedossa. On vain sellainen tunne, että on huippuporukka kasassa.

Itseni (ja Esan) ilmoitin TamSKin fysiikkatreeneihin loppuvuodeksi. Tarve on ilmeinen. Tunnustan, että arki Pätkän kanssa on senlaatuista, että huimimmat urheilusuoritukseni teen juoksemalla olohuoneen poikki keittiöön sammuttamaan vedenkeittimen, joka pudottuaan lattialle ei toimi enää niin kuin sen pitäisi.

Aia narskuttaa näkkileipää keittiössä. Kuulen aivan oikein. Sen on täytynyt kurottautua ja napata herkkupala pöydältä. Paitsi, että Aialle kelpaavat nappulat, siitä on tullut myös alhainen varas. Aialla on selvästi meneillään jonkinlainen cavalierikausi. Kisoissa koira oli tättähäärä jo ennen kuin tapasi isänsä ja veljensä. Koko päivän Aia oli pelkkää ylitsepursuavaa, kaikkiin kohdistuvaa, hyväntahtoista sopulointia. Treenasi putkea maanmainiosti.

Suomen kolmaskymmenesensimmäinen toivo

Olin seonnut laskuissa. Tarkistus kertoi, että vuorossa olivat Jenten toiset ja Sannan seitsemännet maajoukkuekarsinnat. Myös Aia oli mukana, mutta tämä on Jenten hetki.

Jenten turvotus oli laskeutunut perjantaihin mennessä. Itselleni väitin, että keuhkoputkentulehdukseni on jo paljon parempi. Lähdimme matkaan tällaisella setillä:

2013-07-19 21.47.55

Saavuimme lauantain vastaisena yönä kisapaikalle. Japani-majoitukseni kalpeni hieman matkailuautojen rinnalla. Peitin ikkunat, sujahdin villasukat jalassa makuupussiin, vedin cavalierviltin korviini eikä minulla ollut mitään valittamista. Ei tullut vilu, ja vanha kunnon Titanikki oli juuri oikea tyyny sellaiseen hetkeen.

Aamulla heräsin varhain. Ilmassa oli hyvän kisapäivän tuntua. Toimitsijatkin olivat iloisia. Tutustuin, yskin, tutustuin ja yskin vielä lisää. Kurkkua kutitti niin, että olin oksentaa monta kertaa viisiminuuttisen jälkeen. Painuin kapseliini lepäämään. En saisi rempoa liikaa. Oli 98 koirakkoa aikaa toipua. Kepo piti minut kotoa käsin perillä kisan kulusta.

Päätin, että juoksen radan vaikka viimeiseen hengenvetoon. Oma lämmittely piti tehdä hyvin kevyesti. Jente onneksi osaa lämmitellä itsensä ilman apuani. Kurkkupastilli ei auttanut mitään, mutta se toimi henkisenä apuna valmistautuessani radalle. Jenten hihnaan olin solminut kakkapussin. Se saisi toimia yrjöpussina tarpeen vaatiessa. Sitä ei tarvittu – jäädyin ja hyllytin kolmannen esteen jälkeen. Painuin takaisin makuulle ja nukahdin.

Päivä oli pitkä. Toisessa tutustumisessa otin rauhallisesti. Ei tullut yhtä paha olo kuin aamulla. Muistutin itseäni siitä, miksi teen agilityä. Olo oli täydellisen seesteinen. 98 koiraa myöhemmin olin kurkkupastillin ja Jenten kanssa lähtöviivalla. Pakka natisi liitoksistaan, muttei hajonnut. Teimme sen! Nollan. Se ei ollut mikään kaunis nolla. Mutta nolla se on rumakin nolla, samalla tavalla kuin pisteet ne ovat pienetkin pisteet.

Iloitsin suunnattomasti jokaisesta 2,70 pisteestämme. Siellä me olimme, finaalissa. Minä ja Jente. Neljän epäonnistuneen vuoden jälkeen lunastin paikkani sunnuntaille. En uneksi mestaruuksista tai meriiteistä. Kuluvan vuoden ajan olen unelmoinut finaalipaikasta. En unelmoi edes hyvin menneestä radasta vaan siitä, että Jente saisi startata finaalissa finaaliyleisön edessä finaalikoirana. Nyt se oli totta.

Päivä sen kuin parani iltaa kohden. Asuntofarmarini sai väistyä tämän tieltä:

SAMSUNG

Autossa nököttämisen ja omien eväiden puputtamisen sijaan löysin itseni Hotelli Lakeudesta nauttimasta illallista agilitypainotteisessa seurassa. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Jaanalle ja Janille parista avainkortteja! Elelin herrana. Itseäni varten. Ketään passaamatta. Vailla vastuuta. Ilman sotkuja ja kiukutteluja. Heittäydyin kylläisenä ja suihkun raikkaana kahden peiton ja neljän tyynyn keskelle. Kelluin sikeässä unessa aamuun saakka.

Hotelliaamiainen pelasti päivän. Sen turvin jaksoin koko pitkän kisarupeaman. Vointikin oli kummasti kohentunut edellispäivästä. Hyvän mielen kisapäivä ei olisi voinut alkaa paremmin.

Rata numero kolme oli meidän juttumme. Jäädyin jälleen ja hylkäys tapahtui neljännellä esteellä. Rähmä. Agility ei ole kiva harrastus silloin, kun saa mennä vain kolme estettä.

Edes kilpailun ylituomari ei hoksannut Jenten olevan mukana kilpailussa kolmannen radan jälkeen. Siellä me olimme. Matkalla kohti finaalia. Jos asia on vielä jollekin epäselvä, totean tässä kaikkien todistajien läsnäollessa, että olkoonkin Jente rotuisekseen ruma yksilö, se on aivan ehta ja puhdasverinen cavalier kingcharlesinspanieli. En löytänyt Jenteä Koirakuvista. Olisin yllättynyt, jos olisin. Jente jää aina väliin myös kuvaajilta. Tai sitten olemme molemmat niin rumia, ettei meistä saa julkaisukelpoista otosta.

Uutta matoa koukkuun tarjosi hyppyrata. Se oli näppärä kierros. Jente meinasi taas luikahtaa ohjaksistani, joten jouduin kierrättämään yhden siivekkeen pitkää ja hidasta reittiä. Olin radasta jälleen onneni kukkuloilla. Olin sitä siksi, että Jenten pelastaminen vaihtoehtoisen reitin turvin onnistuu vain harvoin. Saldoomme lisättiin reilut parikymmentä pistettä.

Sijoituksemme finaaliradalle lähdettäessä ei ollut mairitteleva. Se oli hitaassa päässä. Nautin silti täysin rinnoin. Edellisestä karsintafinaalistani oli viisi vuotta aikaa. Minun Jenteni oli finaalissa. Siellä Jenten sieti olla. Se oli paikkansa ansainnut.

Rata oli kelvollinen. Ansku leikkasi videolta hienotunteisesti putken jälkeisen lenkin kohti keinua. Oli kiva mennä. Ohjasin kontaktiesteet riskireittiä. A-esteellä se kostautui kisauramme komeimpana loikkana. Onhan höhlää torpedoida ensimmäistä kertaa kolmosluokan historiassamme nolla kontaktivirheellä maajoukkuekarsinnoissa. Puhdas rata ei tosin olisi riittänyt pisteille, joten se siitä.

Jos totta puhutaan, videoiden katsominen aiheuttaa ihastuksen sijaan ennemmin korvien punoitusta. Viikonlopun radat olivat kaukana parhaistamme. Kisafiilikseni oli yhtä täydellinen kuin Agirodussa. Olemme kesän ja kevään mittaan tehneet kauneimpia ratojamme. Nyt niistä ei ollut tietoakaan. Radat olivat kivoja, ja silti Jente meinasi livetä väärälle reitille epätavallisen monta kertaa ja jokaisella radalla. Toisaalta Jente oli tahmea. Se piti survoa jopa putkiin.

Olisin pystynyt parempiin suorituksiin. Asia ei kismitä, koska viiden nollan povaaminen kisakunnollamme olisi ollut silkkaa epärealismia. Olen ikionnellinen, että teimme yhtään minkäänlaisia nollia. On ihastuttavaa huomata, että Jente pääsee ihanneaikoihin, vaikka suorituksissa oli petraamista. Jente ei tiputellut rimoja. Jente ei tyrinyt. Videoilta tuskin välittyy totuus siitä, että sitten viime kesän karsintojen olen edennyt agilityssä noin valovuoden.

Sullouduimme koko mankelin läpi. Karsintaviikonloppu on kaikessa kokonaisuudessaan huikea matka. Totta kai sitä janoaa lisää.

Nolot videot tulevat tässä (kiitos Jaana, Ansku ja Esa!):