Viltti

Olen usein miettinyt, miksen ole surrut Nelehiä sen enempää. Vastaus on seurannut alati liikkeitäni, joten en ole kiinnittänyt siihen huomiota: Aia on lohtukoirani. Koikkerinkoulutukseni liitelee välillä kummallisissa sfääreissä ja yllä lukee syy. Neleh kuoli keskiviikkona. Lähdin treenaamaan Aian kanssa perjantaina. Videokamera on seurannut mukana eikä pelkästään siksi, että se on kouluttajan paras ystävä. En koskaan ehtinyt purkittaa Nelehin kypsän iän temppuja, ja se harmittaa. Se harmittaa yllättävän paljon. Harmittaa, etten näe Nelehiä enää sellaisena kuin sen muistan.

Muut koirat ovat vain koiria. Olen ajatellut, ettei Aiassa ole elämän koira -ainesta. Miten missään koirassa voisi olla Nelehin jälkeen? Vastikään kauniina kesäiltana temputellessamme pihalla, minulle valkeni jotain. Meillä oli valtavan hauskaa, kun opettelimme uutta temppua. Hetki oli hieno eikä mitenkään epätavanomainen. Olemme tehneet yhdessä jo niin paljon, että välillämme on side, joka on vahva, kunnioittava ja molemminpuolinen. Seurakoira-spanieleilleni yhteistyö ihmisen kanssa on yhdentekevä asia, toisin kuin paimenillemme, jotka liimautuvat omistajaansa aivan itsestään. Side koikkeriin on spesiaali, ja pidän Aian kanssa saavutettua luottamusta etuoikeutena.

Mitä elämän koira -asiaan tulee, meillä on Aian kanssa koko elämä aikaa kokea kaikkea hienoa. Se oli loistava oivallukseni. Vastoinkäymisten jälkeen agilitystä on tullut entistä antoisampaa. Aia on opettanut nauttimaan jokaisesta onnistuneesta hetkestä. Kun Neleh kuoli, jäljelle jäi kasa pystejä ja titteleitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Tärkein saavutuksemme seisoisi nättinä kirjahyllyn päällä, jos asuntoomme sellainen mahtuisi. Muuta arvoa sillä ei ole. Sen sijaan muistot yhteisen matkan varrelta ovat kullanarvoisia.

Aia-agility ei ole päämääräkeskeistä vaan hetkessä elämistä. Se ei ole välitavoitteita, jotka saavuttamalla todistan itselleni jotain. Se ei ole maineen tai kunnian hakemista eikä halua olla paras tai voittaa. Sen sijaan minulla kriteeristö, jota pyrin toteuttamaan ja joka muokkautuu jatkuvasti tilanteen mukaan. Aia ei osaa isoa määrää agilitytemppuja, enkä halua tehdä agilitystä vaikeaa. Pari juttua tahdon opettaa sille, mutta se saa tapahtua ajallaan.

Kesällä emme ole harjoitelleet mitään uutta. Harjoitelleet olemme. En muista kesää 2014 lomailun tai rentoutumisen perusteella. Muistan sen hyvän mielen treeneistä. Rakastan kesää, lämpöä ja hellettä. Kun siihen yhdistää agilityn, en voisi olla tyytyväisempi. Pidämme agilitystä taukoa talvella, kun on pimeää ja kylmää.

Yritin keskittyä tukemaan nuorta koiraa radalla ja ohjaamaan Aiaa, kuten Aiaa kuuluu. Välillä onnistuin paremmin, välillä huonommin, minäkin tarvitsen harjoitusta. Aian itseluottamus on kasvanut. Kevään mummolaharjoittelun jälkeen Aia ei ole ohittanut kertaakaan hyppyä tahallaan. Uskomatonta. Aiasta tuli luotettava agilitykoira.

Vaikka heinäkuun jokaisessa treenissä oli helle, tänään 30 astetta lämmintä ja koirat läkähtyneitä jo matkasta Purinalle, Aia on mennyt hyvällä draivilla. Aian hyvä draivi on rajallinen. Minulle riittää, että Aia juoksee session tai kaksi juoksaria ja tekee kaksi kertaa ratapätkän. Se sopii Aialle. Lisäksi voimme naksutella niin paljon kuin jaksan.

Tämä video on virstanpylväs Aia-agilityn historiassa. Se ei ole tsemppivideo. Siitä ei vain tarvinnut poistaa mitään. (Lisäksi olen pikkuisen ylpeä lankkujuoksusta.)

Uusi vuosi, uusi elämä

Niin päättyi muuttohelvetti Kehäykkösen sisäpuolelle. Ei ollut epämiellyttävää saapua uuteen kotiin ilotulitussateessa. Osasin sitä paitsi perille ihan itse ilman TomTomia tai Esa-navigaattoria. Koirille ei ollut luvassa erikoiskohtelua. Ne saivat toimittaa tarpeensa kuten kaikkina vuoden muina päivinä. Aia ei korvaansa letkauttanut. Koikkeri todistettiin paukkukestäväksi.

Lopullista läpimurtoa, kotiinpaluuta, edelsi runsas tapahtumien ketju. Ison muutto- ja maalausviikonlopun jälkeen vietimme joulun tutuissa joulumaisemissa:

Kemi. Kemin reissuilla ajoa tulee yleensä 1 500 kilometriä. Vaikka paluumatka kärvisteltiin oksennustautisina, matka oli sen arvoinen. Joulun henkeä on vaikea tavoittaa etelässä saati vesisateessa. Irtiotto oli tarpeen. Muutaman viikon aikana oli pitänyt panna tapahtuvaksi niin paljon.

Koirilla oli huippukiva loma. Jopa juoksuinen Aia sai kulkea melko vapaasti. Siskoonsa se oli polttaa kääminsä tuon tuosta. Sielunkumppanin Aia löysi samoilla päivillä juoksevasta Papu-amstaffista. Aia oli nopea, Papu oli vahva. Joulun paras meno taisi olla näillä kahdella.

joulu a 8

Aia, Utu, Krum, Vamppi, Eo, Jente ja Quita.

joulu a 5

Aia ja Utu, 10 kuukautta.

joulu a 1 joulu a 2

Tampere. Loppuhuipennuksena vedimme kunnon viime hetken muuttopaniikin ja vihoviimeiset treenit Demarilla. Minä nukuin örkkimörkkitautia pois, mutta Esa vei Jenten treenaamaan.

Aian pentutreeneihin raahasin oman ruhoni. Nakkipalkalla koikkeri toimi ilolla ja komentaen. Lelua vinguttaessani koikkerilla ei ilme värähtänyt. Mokoma lähti haistelemaan. Aia on helppo jättää tammikuun agilityttömälle.

Syksyn päätteeksi Aia-agilityn läpileikkaus on helppo hahmottaa. Olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Korjaan ne. Kun jatkamme lajin parissa, otan järeimmät keinoni käyttöön. Aion kaivaa koirassa piilevän vähäisen kunnollisen motivaation esiin. Se on ainoa päämääräni. Muita tavoitteita ei ole. Olen kärsivällinen.

Helsinki. Helsingissä jouluvalot eivät ole vain jouluvalot. Ovikranssi ei ole vain ovikranssi. Koiranulkoiluttajat ovat pelottavia. Vinksalleen kasvatetut koirat puhuvat helposti tulkittavaa koiraa. Ristiriita seisoo hihnan toisessa päässä ja hämmentää. Ulkoiluttajien liikkeet ovat niin ennalta-arvaamattomia, että katson parhaaksi kiertää koiralliset niin kaukaa kuin mahdollista.

Sijaintimme on sellainen, ettei ihmisiä ole riesaksi asti. Metsikköä on, kun osaa kiertää pahimmat lasinsirpale- ja grillailujätealueet. Yli kolme vuotta hallinnan harjoittelua Tampereella tulee tarpeeseen. Vastaantulijoita ei pimeydessä ole ollut, mutta juostavat alueet ovat pieniä ja täynnä houkutuksia. Lenkit ovat sujuneet yhtä kertaa lukuun ottamatta hyvin. Kerran Jente oli niin vimmoissaan, että näin sen pinkovan täyttä päätä kaukaisuutta kohti – pyörätiellä. Mäen taakse se katosi ja pian kiri takaisin. Kieli roikkui. Aasi. Jente sai köpöttää jonkin aikaa hihnassa.

Helsingissä ei ole tilaa luonnolle. Siksi se kai hyppii koirien nenille enemmän kuin toivoisi. Kodin lähellä pidän cavalierit visusti hihnassa. Syitä on kolme: oravat, jäniseläimet ja linnut, joille raukat ovat asettaneet kymmenen metrin välein ruokintapisteen, pisteen, joka puolestaan houkuttelee ennen kaikkea lihavat oravat paikalle. Aivan kuin jo valmiiksi lihavat pulut eivät löytäisi kaupungista nolla-asteisessa talvessa ruokaa.

Korviini on kantautunut varoituksen sanoja pääkaupunkiseudun agilityseuratilanteesta. Huoli oli aiheeton. Uusi seuramme hotkaisi meidät helposti sisäänsä.

Kuvankaappaus 2014-1-1 kello 10.55.37

Olen jälleen samassa tilanteessa kuin kolme ja puoli vuotta sitten saavuttuani Tampereelle. Se on aivan sama kuin viisi vuotta sitten ilmestyttyäni Kuopioon. Kisoissa tunnelma on kuin kuokkavieraalla. Ketään ei tunne. Onpa mälsää.

Ketyilin Vuokkosilla. Aia yritti tehdä tuttavuutta, mutta kohteet olisivat halunneet tehdä Aiasta mieluiten muhennosta. Onneksi Aia lopulta sai koikkeriseuraa. Tsembaloista jäi hyvä mieli, vaikka koikkerilapsi ei onnistunut löytämään veljiään kuten tavallisesti.

Nautimme ainakin muutaman vuoden ajan Helsingin seudun antimista. Täällä ovat omat herkkupalansa, joista muissa Suomen kolkissa voi haaveilla. Hoidettavia asioita on paljon, hoidettuja paljon enemmän. Elämä puksuttaa eteenpäin. Uusi elämä.

Tässä se sitten oli. Viimeinen päivä kotiäitinä. Jaiks!

Mihin katosivat mopoautot?

Entä tilhet? Kolme vuotta takaperin katselin marjoista humaltuneiden kisailua syksyisestä ikkunasta. Yhtä varmasti kuin tilhet ja mopoautot ovat kadonneet maisemasta myös lauma koiria ja taapero repussa ovat pian historiaa katukuvassa. Muutamme Helsinkiin.

Vaikka olen kolmen onnellisen vuoden ajan ollut etuoikeutettu varaamaan veloituksetta yksityisen treenivuoron toisensa perään, ja vaikka olen saanut valita harjoittelupaikkani kolmen eri sisä- ja kolmen eri ulkokentän väliltä, ja vaikka olen päässyt osaksi vireää koikkeriyhteisöä, ja vaikka olen ystävystynyt paikallisten kanssa, ja vaikka ihanaa opiskelu-asuntoamme en voi vähempää kuin rakastaa, ja vaikka olen tykästynyt jopa piskuiseen lähimetsäämme, ja vaikka kaikki on Tampereella helppoa, vaivatonta, tuttua ja turvallista, ja vaikka Tampereelle voisin kuvitella juurtuvani, astun kohti uutta tuntematonta pää pystyssä ilon tunne rinnassani: elämän täytyy olla Helsingissä yhtä huippua kuin Tampereella.

En aio mököttää ensimmäistä vuotta, kuluttaa sopeutumiseen toista ja kotiutumiseen kolmatta niin kuin tein Kuopiosta Tampereelle siirtyessäni. Olkoonkin Helsinki kaupungeista kammottavin. Runsaat ja lämpimät muistijäljet Tampereen-ajasta lämmittänevät myöhemmin mieltäni pääkaupungin arjen harmaudessa. Muutto Helsinkiin on kaikesta huolimatta ilouutinen, talven tuoma väripilkku.

Syksy on ollut musta, niin musta. Viikatemies on sivaltanut liian monta kertaa. Nelehin poismenoa en ole vielä pystynyt ymmärtämään. On kuin Neleh ei olisi koskaan lähtenytkään. Tyhjää tilaa ei ole. Välillä kuvittelen näkeväni Nelehin tekemässä jotain Nelehille tyypillistä. Joka kerta uusintavilkaisu on osoittanut näkemäni Jenteksi.

Totuus on se, että nuoruuteni kuoli siinä, missä Nelehkin. Nyt täytyy olla aikuinen ja muuttaa Helsinkiin. Neleh ja Opri eivät jatka matkaa kanssamme.

Koiraelämän kannalta paikkakunnan vaihdos tarkoittaa sitä, että aivan ensiksi on kelvattava johonkin paikalliseen edustusseuraan. Viimeisimmät kilpailut eivät aseta minua ja Jenteä imartelevaan valokeilaan seuravaikuttajien silmissä.

Marraskuun kisat positiivisesti: Mokasin siivekkeen kierron, mutta hallitsin seuraavalla radalla kaksi peräkkäistä. Outo juttu ensimmäisen radan keskellä on empiiriinen kun-on-kerran-hylky-alla-kokeilu. Jente ei osaa putkea, mutta muut esteet se osaa hyvin ja varmasti. Sama videolla (kiitos kuvaamisesta kuuluu Outille ja Päiville!):

Vedin Jenten kanssa Tallilla saman riemurallin kuin Aialle. Jente oli hieno ja nopea karvaturjake. Kolmosia kisatessa ja vaikeita treenatessa suhteellisuudentaju hämärtyy. Olin unohtanut, miten kiva pörröinen agilitykaveri minulla on. Jente on omintakeinen pieni sähikäinen, oma tympeäilmeinen äkäpussini. Jente ei ole Neleh eikä sen tarvitse ollakaan.

Puhdas koti

Aivan vielä en uskalla tuulettaa. Olemme olleet kotona vasta pari päivää. Pari sisäsiistiä päivää. Kohta voin levittää loput matot lattialle. Tuntuu hyvältä. Aivan voittajalta.

Jenten radat Tornion helteessä eivät tarjonneet voittamisen fiiliksiä. Jente irtoili ja hyllytti aivan arvaamatta. Se on oikein hyvä asia. Ei ollut samaa perässä vedettävää sorttia kuin kevään mittaan. Treenaamattomuus tekee kesän kisakaudelle hyvää.

Perjantai on jännä päivä. Starttaan Krumin kanssa agilityradalla. Kävimme harjoittelemassa. Keilauduin perin pohjin kumoon. Jaloille tuli täyttä vauhtia yhdeksän kiloa karvapalloa. Koiran pitäisi kaiken järjen mukaan väistää tuommoisessa kohdassa. Krum ei väistä koskaan. Ei sattunut suurta vahinkoa. Keinonurmi jousti mukavasti ruhoni alla. Kumirouhe pöllähti. Krum varmaan ajatteli, että onpa tyhmä ohjaaja.

Asetan perjantaille vain yhden tavoitteen: pysy poissa koiran tieltä.

Totuus meistä

Jo oli aikakin saada rakentavaa palautetta Jente-agilitysta. Pääsimme Elina J:n koulutettavaksi. Olen skeptinen, kun kuulen jotakuta kehuttavan niin paljon. Elina kuitenkin näki heti ongelmien ytimen. Sain juuri sitä, mitä alun perin toivoin TamSKin valkkuryhmältä. 

Siinä menee Jente:

(Petri kuvasi. Kiitos!)

Palan halusta päästä treenaamaan uusien vanhojen perusasioiden parissa. Harkkaamme jo keskiviikkona. Viikonloppua vasten lähdemme koko perheen voimin reissuamaan. Yli puolitoista tuhatta kilometriä. Äänikirjalla ja makeispussilla ajattelin selvitä.

Kis kis kippurahäntä

Heti alussa tökkäsi, matka jatkui, tökkäsi taas ja lopussa vielä kolmannenkin kerran. Olimme perusongelmiemme alkujuurilla. Tein myös pari aivan väärää linjan valintaa. Ensimmäinen valkkuryhmän treeni oli oikein antoisa. Se toi esiin juuri niitä asioita, joita toivoin – selkeitä paikkoja lisäharjoitukselle. Hyvääkin löytyi. Ne asiat, joista olen aina Jentelle nipottanut, toimivat mainiosti.

Seuraavat kolme päivää nautitaan maailman parhaista nenä kiinni live streamissa. Ihanaa.

Hiiri mittaa maailmaa

Menoomme on saatava jotain rotia.

Koska vierivä kivi ei kerran sammaloidu ja hartioillani on parin vuoden jäkälät karistamatta, harkkaamme Jenten kanssa syksystä eteenpäin ihan oikeassa viikkoryhmässä. Kyseessä on seuramme itseohjautuva valmennusryhmä. Odotan harjoituksia innolla.

Viikkotreenit tulevat tarpeeseen etenkin keskiviikkoisen jälkeen. Sain semmoista sähköpostia, ettei nuppineulakaan pysynyt hyppysissä – Jente läpäisi seulan ja pääsimme Top Teamiin.

Valintatilaisuuspäivä oli letkeän hauska. Silti tuli sellainen tunne, ettei yrityksemme riitä. Koirat olivat vikkeliä ja kuntoni rapainen. Rata oli mieluinen kolmen käännöksen juoksunopeuskilpailu. Molemmat kierroksemme sujuivat puhtaasti. Kellotettavan loppusuoran Jente paineli omia menojaan: ensin se hyppelehti kaksi ja toisella kerralla kolme hyppyä edistäen, kun jalkani ei mennyt enää toisen eteen. Well done, Jente! Kunpa vain olisin pystynyt vedättämään meille vertailukelpoisemman ajan, ajattelin. Varmaa tasaista menoa, mutta viimeinen palo puuttuu, kuului katsojan kommentti. Se oli kauniisti sanottu.

Kuntotesti vahvisti tunnelmiani. Puoli minuuttia jaksaa tehdä mitä tahansa liikettä ja kolmesataa metriä juosta helposti. Määrä ja nopeus ovat sitten aivan eri asioita. Yritin oikein pinnistää jälkimmäisellä juoksumatkalla. Mielikuvissani olin Oikea Suuri Urheilijasoturi. Tuuli puhkui ja puhalsi vastaan ja sujautti ratanauhan jalkojeni väliin. Imartelevat fotot sportti-minästäni kieppuivat ilmassa kauas TSAU-hallista.

Parhaansa yrittäminen pudottaa näppärästi todellisuuteen. Fakta on se, että viimeinen vuosi on koetellut rajojani. Enkä tarkoita raskautta, joka oli helppo, tai edes kohdunulkopuolista elämää, vaan toista suurempaa projektiani. Kuntoilun paikka on ollut jossakin hyvin kaukana taka-alalla.

Mutta nyt ei ole sielua ja ruumista kaluava prokkis kesken. Tällä hetkellä elämä on makeampaa kuin tikkari: Koirani on super. Imeväinen saattaa alkaa nukkua pidempään kuin tunnin-kaksi vaikka jo ensi yönä. Meillä on viikkoharkat ja Top Team. Otan tämän kaiken mahdollisuutena.

Tavoite on selvä. Aion selvitä joulukuun leiristä hengissä. Pohjalta se kunto vasta helposti nouseekin. Onhan vasta syyskuu. 

Kävin neuvolan vaa’alla. Se näytti erroria (ei takaisku vaan haaste).