Sataa lehtiä

Jos joku ei ole huomannut, blogi on jäänyt vähän kerrassaan taka-alalle. Kun agilityharrastus hiipuu, en näe blogillekaan tarvetta. Olen harkinnut koko blogin hautaamista, mutta antaa sen vielä olla. Päivittelen hiljakseltaan, jos ehdin ja jaksan. Ei kannata toivoa liikoja. Elämä on täynnä kaikkea muuta paitsi koiria.

En ole saanut aiemmin julkaistua blogin puolella Murun videota, jonka kielenkäyttö vei siskoni yöunet. Tässä se tulee:

Syksy kukoistaa vielä. Poikkeuksellisesti tänä vuonna yksikään koiristamme ei kuollut lokakuun toisena päivänä. Polvivammastani tuli kuluneeksi vuosi. On surullista huomata, että aikaa on kulunut jo vuosi. Vuosi siitä, kun agility lakkasi olemasta merkityksellistä. Sanon vielä harrastavani agilityä, mutta agility ei merkitse enää mitään. Polveen sattuu toisinaan, mutta se ei vaikuta elämään kovin paljoa. Huonon jalan nilkka on ongelmallisempi. Nivelsiteet nyrjähtävät vähintään viikoittain, mikä rajoittaa liikkumista aika paljon. Maatessani viime marraskuussa Töölön alaraajamagneetissa valitsemaani radiokanavaa kuunnellen en voinut olla ajattelematta, miten onnekas olen synnyttyäni Suomeen. Kahden päivän sisällä leikkaukseen ja toipuminen saattoi alkaa. Polvesta ei koskaan uutta tule, mutta varsinkin muistellessani viime talvea, olen onnellinen siitä, että voin kävellä, olla ja tehdä.

Esa käytti Krumin luonnetestissä, josta saaliina oikein krumimaiset +144 pistettä:
Toimintakyky: +1b (kohtuullisen pieni)
Terävyys: +3 (kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua)
Puolustushalu: +3 (kohtuullinen, hillitty)
Taisteluhalu: +2b (kohtuullisen pieni)
Hermorakenne: +1b (hermostunein pyrkimyksin)
Temperamentti: +2 (kohtuullisen vilkas)
Kovuus: +1 (hieman pehmeä)
Luoksepäästävyys: +2b (luoksepäästävä, hieman pidättyväinen)
Laukauspelottomuus: ++ (laukauskokematon)

Mora kävi terveystarkeissa. Sydämen, silmien tai polvien osalta ei löytynyt moitteen sijaa. Kyynärille Kennelliitto merkitsi 0/0, lonkille A/A ja selälle LTV1. Pentuprojektille tulokset näyttävät vihreää valoa. Ehkä Esa (Outi) pian kelpuuttaa osaamisen kisatasolle. Pääsisi näyttämään, että koira toimii myös käytössä.

Jente on käynyt ottamassa kesän jälkeen muutamaan otteeseen pari starttia. Piirinmestaruuksissa Jente oli nopea kuin mikä ja liihotti omia reittejään. Ohjausvalintani olivat kehnoja. Kirkkonummella juoksimme vihdoin yhden oikein hyvän nollan sijalla 7/28 koiraa. Juoksemista en ole harjoitellut, joten se ei suju. Lisäksi meillä on Jenten kuuroutumisen jälkeen ollut suuria vaikeuksia rytmin ylläpitämisen kanssa. Monet radat ovat liian vaikeita ja silloin agility ei ole kivaa. Hauskaa Jenten kanssa on silti mennä. Jentellä on aina hauskaa. Jenten agilityaurinko on laskussa. Nyt jäähdytellään aivan kuten Nelehinkin kanssa ikävuosien seitsemän ja kahdeksan välillä. Seitsemän vuotta on cavalieragilityn parasta ennen -päiväys. Kilpailemme harvakseltaan ja huvittelemme niin kauan kuin pystymme. Jos sattuisimme saamaan SM-nollat kasaan, suuntaisin vielä yksiin arvokisoihin. Mutta ei haittaa, jos emme saa, ne eivät ole tähtäimessä. Karsintoja en edes ajattele.

Myös Aian agility katkesi polveen. Siitäkin on vuosi, kun olemme viimeksi juosseet yhdessä oikein kunnolla. Polvitapaturman aikoihin Aialla oli juoksut, jolloin agility lakkasi kiinnostamasta sitä ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Polven kanssa vierähti seuraavaan kevääseen, jolloin Aia astutettiin ja koira jäi mammalomalle. Aia on käynyt fiilistelemällä esteillä joitakin kertoja pentuloman jälkeen, mutta erityistä intohimoa se ei ole lajia kohtaan ilmaissut. Aia tahtoo olla vain temppukoira. Periaatteessa Aia olisi kisavalmis, mutta minun puolestani sen ei tarvitse tehdä agilityä niin kauan, kun se ei siitä selvästi nauti. Cavalierini ovat aina olleet hulluna agilityyn, mikä on ollut minulle lajin suola. Aia on liian kiltti. Se suorittaa tunnollisesti sen, mitä sille on opetettu. Aia oli lupaava pentu, mutta paloa lajiin sillä ei ole koskaan ollut, vaikka videoiden perusteella se on saattanut siltä näyttää.

Tällä hetkellä minulla ei siis ole varsinaista treenikoiraa. Välillä käyn Jenten kanssa tuuraamassa Krumin ryhmässä. Jenten nappaan mukaan myös silloin, kun päätämme kipaista Purinalla. Juoksemme kisamittaisen radan kahteen otteeseen. Noin niin kuin ilosta lajiin. Jo siinä saa mukavasti hien pintaan. Aian kanssa tulee tuskanhiki, joten yleensä en ota sitä mukaan. Nyt ei ole suunnitelmia eikä tavoitteellista agilityä. Agilityn suhteen minulla on ollut vastaavanlainen olotila viimeksi alkuvuodesta 2003. Ei ole ihme, että tuntuu oudolta. On aika siirtyä katsomon puolelle tsemppaamaan Esaa ja shelttejä.

Muru on kasvanut niin pellossa, että se tarvitsee kokemuksia. Pentu on päässyt mukaan hallille viisi kertaa: 8-, 15-, 16-, 17 ja 18-viikkoisena. On hauska höpsätä välillä pentujuttuja. Muru palkkautuu tässä vaiheessa hienosti vaihdellen sekä lelua että namia ja menee muutenkin hyvällä raivolla pari estettä, vaikkei sille ole opetettu muuta kuin suora leluputki. Toisinaan Muru pyytää kotona ulos vain kertoakseen, että voisi leikkiä putkella. Siinä mielessä Muru on hassunhauska pentu.

Koikkereihin verrattuna cavalierit ovat keskenään hyvin samanlaisia. Quita oli persoona. Sitten tuli Aia, joka on Quitan melko täydellinen vastakohta. Murusta en ota selvää, mikä se on. Illat Muru köllöttää kainalossa eikä sillä ole kiire minnekään. Rauhalliseksikin kuvailisin. Toisaalta Muru on melko ärhäkkä otus ja ärsyttävyyteen asti sinnikäs. Aiaan verrattuna Muru on helpompi ja ärsyttävämpi, koska Muru on niin tavattoman ahne ja periksiantamaton. Aia ei ole yhtään kumpaakaan. Lapsen leikeissä näkyy, mitä Murun kanssa on tehty:

20151018_095939

Murun nelikuissäkä on 29cm ja -paino 5,6kg.

20151016_205123

Kun selkäni käännän, Muru, 4 kuukautta, syö salaattini, vaikka tasan tarkkaan tietää, ettei voi niin tehdä. Mur!

20151018_130708 20151018_130720 20151018_131743 20151018_131343 20151018_132349

Eo täyttää parin viikon päästä yksitoista vuotta. Se on elänyt pidempään kuin Neleh.

Mainokset

Melkein-lomalla

Koska lomampaa ei ole tiedossa, niin hehkutanpa kuten kaikki muutkin: on ihan mahtavaa olla melkein-lomalla! Pätkä on mummolassa ja Murun yösyötöt lopetettu. Kun tarvitsee vain käydä töissä ja välillä tehdä vähän kouluhommia, pääsee ihan lomafiilikseen. Voi nukkua päikkärit, kun nukuttaa. Kuunnella hiljaisuutta. Jep, loma!

Poikaset ovat aloittaneet kiinteät sapuskat. Koikkereille kyllä kelpaa, Murullekin aivan kolmioksi saakka. Murun kolmiviikkoispaino oli päälle 600 grammaa. Kaisla ja Mopo painoivat hieman alle kilon, Puro ja Oiva vähän päälle. Viikinki oli omalla luvullaan tuplasti niin suuri kuin Muru. Muru on heistä kaikkein ketterin liikkuja pienimmällä massallaan. Välillä suunta on taakse, vaikka kuinka yrittäisi eteen. Painimisyritykset päättyvät vielä yleensä pennun kupsahtamiseen vartensa ympäri. Maailma kasvoi, kun huutosakki heitettiin makuuhuoneesta ulos. Nyt on tilaa kasvaa. Ja huutaa.

Agirotu-muisteloihin jäi tällaista viime viikonlopulta:

Jonkun piti jäädä ruokkimaan Murua ja joku olin minä. On harmi, että keinu oli hiukkasen turhan liukas. Olisi ollut hauska nähdä Esa ja Jente myös FAO-finaalissa. Sunnuntaina kävin vuorostani juoksemassa Ritvan alaisissa pari rataa: Jentellä ja Eolla. Mikäs sen mukavampaa kuin juoksennella kauniina kesäpäivänä. Joukkueratakin oli tänä vuonna todella kiva, oikea kunnon juostava joukkerata.

Eo teki Nelehin tavoin viimeisen starttinsa Agirotu-joukkueessa yhdettätoista syntymäpäiväänsä edeltävänä kesänä. Hienosti Eo meni ja hyppäsi kontaktit yhtä komeasti kuin aina ennenkin. Nyt kelpaa jäädä lopullisesti eläkkeelle. Ehkä inasen harmittaa, etten mittauttanut Eoa heti nuoruudessaan miniksi. Eo ei olisi ollut pöllömpi minikoirana, kun ei olisi tarvinnut ponnistella henkisten ongelmien lisäksi oksereita sun muita.

Jente oli tällä viikolla parin päivän ajan kolmijalkainen. Mitään en nähnyt tapahtuneen, mutta kunnon tärskyn on saanut, kun kipulääke ei lievittänyt vaivaa. Pitää käyttää koko koira huollossa ennen kuin uskaltaa viedä mokomaa esteille. Pienen irtilenkin Jente kävi eilen ja liikkui sen jälkeen normaalisti. Vähänpä tekee taas mieli tehdä agilityä, kun ei ole koiraakaan. Lenkille en ole päässyt toistuvasti sitten lokakuun. Jos ei polvi ole enää ongelma, niin vähintään nilkka pettää tai elämä on muuten vain hankalaa. Juosta en ole edes yrittänyt. Jotain pitäisi asian eteen tehdä, kun jaksaisi.

Koskaan ei olisi helpompaa lopettaa agilityä kuin nyt. Karsinnat oli suuri nautinto jännittää telkkarista. Seuratessaan suorituksia tajuaa, että pitäisi treenata. Mutta kun ei ehdi, jaksa eikä kykene, niin ei väkisin.

Kotikonnuilla

Oulu. Dumppasin Pätkän mummolaan ja nautin olemisesta. Saunoimme Sennin luona molempina iltoina pitkän kaavan kautta. Mutakakkua ei tietenkään unohdettu. Se on perinne. Lauantaina ripsautti hieman vettä. Onneksi oli Anopin jättiteltta. Repun pohjalle olin tunkenut toppatakinkin. Kisaamisen lomassa istuimme kuin tatit katsomossa. Ja sitten, kun emme enää jaksaneet, siirryimme livestreamin pariin legendaarisen Järvigrillin kautta. Otin porilaisen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Käärepaperikin tuoksui samalta kuin lapsuudessa. Liikutus. Sunnuntaina helotti, mutta olimme viisaampia kuin koskaan aiemmin: meillä oli mukana aurinkorasvaa. Jatkamme kesän viettoa yhtä valkoisina kuin tähänkin saakka. Veikkaus Oy kustansi reissun muonituksen. Suomeen saatiin hienot mestarit, onnea kaikille!

Viikonlopun ohjelmistoon kuului mainostamani cavalieriperheen esiintyminen lauantain joukkueradalla. Kuuroista töpselikuonoista ensimmäisenä kaahaili Fasu. Voi nauru, että se on edelleen aivan samanlainen kuin ennen. Fasu painattaa menemään rivakasti siitä huolimatta, että täyttää marraskuussa kymmenen vuotta. Jos joku voi sanoa cavalierinsa lähteneen lapasesta, niin Senni todellakin voi.

Pinserin päästä radalle kirmasi seuraavassa polvessa Jente. Ai että, miten hienolta tuntui tehdä ensimmäinen ehjä ratasuoritus sitten polvivamman. Vaikka Jente ei enää kuule, vaikka rata ei ollut helppo. Olen ehkä hidas köntys, mutta vihdoin olen valmis kisaamaan. Voi sitä onnen määrää, kun olimme joukkueemme arvoisia. Ainolle tulokseksi kymppi, Pinnalle rima, Jentelle muurinpalikka ja Hunnille väärä rata. Ei mennyt optimaalisesti, mutta nopeus olisi riittänyt mihin vain. Sellaisessa joukkueessa on upeaa kisata.

Vuoden päästä olen paremmassa juoksukunnossa kuin nyt. Tuli sellainen jännä ajatus, että kun opimme lukemaan toinen toisiamme ilman ääntä, Jente saa sen sekunnin kiinni, joka nyt jää uupumaan. Tämä voi tapahtua, koska hidastumaa ei varsinaisesti vielä näy, ja jos Jente pysyy yhtä hyvässä kunnossa kuin äiteensä.

Itkemme Sennin kanssa suuria kyyneleitä hartaasti ja pitkään, kun jonain päivänä menetämme tämän linjan, nämä cavalierit, viimeiset laatuaan. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka agilitystä saa, kun yhteistä matkaa yrittää taivaltaa pomppivan pallopään kanssa.

Kisakassi valmiina

Oulu ja SM-kilpailuviikonloppu kutsuvat huomenna. Matkustan paikalle tyylikkäästi junalla. En vielä ajattele paluumatkaa yöjunan lemmikkivaunussa istumapaikalla koiran ja kolmivuotiaan tenavan kanssa. Aikaisemmassa yhteydessä ei ollut lemmikkipaikkoja jäljellä, mutta töihin on maanantaiksi päästävä. Yksilökisan skippaaminen ei enää harmita tässä vaiheessa. Niin kutkuttava ja kauan odotettu viikonloppu mitä parhaimmassa seurassa ja vieläpä kotikonnuilla on tiedossa. Sitä paitsi HAUlla on huikea minijoukkue, ja Jente saa olla osa sitä. Viikonloppuna painetaan ainutlaatuinen merkintä myös cavalierisukumme muistoihin: Jente ja emänsä Fasu starttaavat vain yksi koira välissään joukkuekisassa. Muuta emme lupaa kuin vilkasta menemistä radalla. En ole ehtinyt Turun kisojen jälkeen edes ajatella agilityä saati käyttää Jenteä hallilla. Jos Jente lähtee lapasesta, se ei ole mikään ihme. Mieluummin lujaa ja sinnepäin kuin hitaasti ja varmasti.

Kevyesti se pingviinikin jäällä liukuu

Pikapäivitys muuttolaatikkojen keskeltä: Aia elää ja voi paksusti. Lokinpoikasten todellinen odotus on alkanut! Aia on rauhallinen ja niin hi-ii-das. Aamulla pitää herätä varttia aikaisemmin, jotta ehtii käyttää Aian hi-ii-taalla aamupissalla. Aia on ollut rauhallinen ja selvästi normaalia pidättyväisempi. Enää se ei yritä kilpaa Moran kanssa vieraiden ihmisten syliin. Moran kanssa Aia ei ole leikkinyt kuukauteen. Mora-parka. Aina sillä on ollut hippa- ja painikaveri. Mora yrittää leikittää jopa Krumia, laihoin tuloksin.

Jente on kisannut kevään aikana 14 starttia. Harmittavan pieniä mokia loppua kohden, ei mitään vakavaa. SM-nollat jäivät saamatta. Viimeiset kolme kisaa olen ohjannut ilman ääntä, nelehisti. Se on kaikkein reiluinta Jenteä kohtaan, koska ei se ainakaan minun puhettani enää kuule.

Ottihan se päähän yllättävän paljon. SM-kilpailusta poisjääminen. Ei ole vain yhtä syytä: liikaa tekemistä, liian vähän agilityä, vesikoirat ja koko kevään kestänyt palava kiire. Olisin tarvinnut kuukauden lisää. Ymmärrän kuitenkin, että teemme tällä hetkellä onnistuessammekin varmasti sekunnin-pari huonompaa aikaa kuin ennen. Kuulolenkkejä tulee, kun ei voi kutsua luokse. Miksi haluaisin lähteä arvokisoihin sellaisessa tilanteessa?

Meillä on hieman ongelmia täydellisen rytmin löytämisessä. Välillä Jente kääntyy liian tiukasti, välillä se lähtee aivan lapasesta. Turussa Jente hyppäsi ylimääräisen hypyn ja kiersi kaupan päälle u-putken ulkokautta, toisella radalla sain töksähtämään kiellon verran. Kepit ovat yhtä huonot kuin ovat aina olleet. Äänellä olen saanut tsempattua esteen erittäin varmaksi. Nyt ei ole enää sitä korttia ja virheitä ropisee.

Onpa harmi, ettei Turun kisojen ensimmäinen rata ole videolla. Olisin halunnut toistaa uudestaan ja uudestaan kohdan, jossa huono jalkani tökkää maalihypyn kohdalla maahan, kompastun, liu’un supermiesmäisesti ja syljen kumirouhetta. Olisin nauranut makeasti. Yllätyin itsekin, miten hyvin keinonurmi luisti. En ole tullut aiemmin kokeilleeksi.

Polvileikkauksesta oli kulunut puoli vuotta ja pystyin juoksemaan ensimmäistä kertaa ilman kipulääkettä, kevyesti. Kesäksi kisakuntoon -projekti onnistui. Pyöräily sujuu hyvin, matkakin on sopivasti pidentynyt yli pariinkymmeneen kilometriin päivässä. Enää huono jalka ei nitkuta mukana vaan osallistuu ja toimii. Odotan toisen vuoden puolikkaan. Ehkä voin sitten kontatakin.

Nolla

Hihihii! Pari hutia tuli, mutta yhden nollan me Jenten kanssa juoksimme. Aika hakusessa homma oli ja mutkitta ei selvitty, mutta mitä väliä. Sunnuntaina olin yhtä kipeä kuin silloin, kun Juha, Jari, Jenny ja Jerry olivat juoksuttaneet meitä kolme päivää Top Team -leirillä. Koskaan en ole saanut itseäni kipeäksi agilitykisoissa enkä tällä kertaa edes tehnyt täysimittaisia lämmittelyjäni. Siinäpä tavoitetta.

Se ei ollut kaunis, mutta se oli nolla:

Videot kuvasi ja editoi ihanainen Saara.

Jäi hyvä mieli. Ensi kerralla minulla on enemmän tahtoa ja yritystä. Lupaan.

Puoli vuotta

Hyvää puolivuotispäivää risa polveni: Kuvankaappaus 2015-4-7 kello 20.31.50 Kisoihin en ole asettanut mitään tavoitteita tai paineita. Luovuin viime kuussa ajatuksesta päästä arvokisoihin. Paitsi, että oma hyvinvointini parani, päätös oli oikea myös Jenten kannalta. Olen käynyt yhdesti Jenten kanssa ratatreeneissä. Jalka oli kipeä, ja se pänni. Ystäväni ibuprofeeni kuitenkin auttoi, ja juoksin ensimmäistä kertaa sitten polviäksidentin, juoksin niin lujaa kuin pystyin – se ei varmaan ollut kovin lujaa, mutta se oli ensimmäinen onnistuminen koko polviongelman aikana. Juoksin myös Jenteä jäähdytellessäni mäen päälle ja sieltä alas. Sekin tuntui upealta. Oli upeaa juosta illan pimeydessä ilman, että sattui. Rytmi ei tietenkään löytynyt radalla enkä odota sen löytyvän kisoissakaan. Valssit ovat niin kömpelöitä, että niitä en toivottavasti joudu tekemään. Rajojani en tunne. Tahdon nauttia viimeisistä kisastarteista, joita Jenten kanssa voimme tehdä. Sen aion tehdä.

En ymmärrä, missä välissä ihmiset kuntoilevat, kuntouttavat polviaan, ehtivät tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen tai edes suoriutuvat kaikesta siitä, mistä pitää suoriutua. Minun arkeeni ei koko elämä mahdu eikä mahdu tämä blogikaan. Arki on työtä, työtä, lapsenhoitoa, työtä ja nukkumista. Työhön on helppo uppoutua. On helppo olla tekemättä mitään muuta. Helppo uppoutua ja unohtaa kaikki muu. Polveani en ole pilannut ainakaan harjoittelemalla liikaa, päinvastoin. Koska en ole muutakaan keksinyt, otin päiväohjelmaani hyötyliikuntapyöräilyn. Parikymmentä kilometriä kertyy päivittäin, välillä on viidentoista kilon punnus tarakalla. On sekin jotain, kun muuta ei ole. Nyt minulla on pyörä ja auto, ja olen todella iloinen siitä, että voin liikkua. Kiitos Nissanin, Helsinki lakkasi olemasta suuri.

Pääsiäisen jälkeen hiihdin viikon Perämeren viimeisillä hangilla tunnin-kaksi päivässä. Ihmistä ei ole tarkoitettu asumaan Helsingissä. Ei ole. Ihmisen kuuluu hiiihtää. Polvi on ollut hyvillään. Vielä paremmaksi sen teki fyssarin käsittely. On hienoa nähdä muutos koiran kropassa, mutta vielä hämmästyttävämpää on nähdä se omassani. Pelkällä reiden käsittelyllä lähti selkäkipu sen sileän tien eikä ole palannut. Ei ihme, ettei ole jalka noussut, nyt se nousee kahta paremmin.

Ai niin. Aialla alkoi juoksu. Kolme kuukautta odotettua aiemmin. Jaiks! Toinen jaiks on se, että puolentoista kuukauden päästä on taas muutto edessä. Jaksaa, keveysti jaksaa.