Melkein-lomalla

Koska lomampaa ei ole tiedossa, niin hehkutanpa kuten kaikki muutkin: on ihan mahtavaa olla melkein-lomalla! Pätkä on mummolassa ja Murun yösyötöt lopetettu. Kun tarvitsee vain käydä töissä ja välillä tehdä vähän kouluhommia, pääsee ihan lomafiilikseen. Voi nukkua päikkärit, kun nukuttaa. Kuunnella hiljaisuutta. Jep, loma!

Poikaset ovat aloittaneet kiinteät sapuskat. Koikkereille kyllä kelpaa, Murullekin aivan kolmioksi saakka. Murun kolmiviikkoispaino oli päälle 600 grammaa. Kaisla ja Mopo painoivat hieman alle kilon, Puro ja Oiva vähän päälle. Viikinki oli omalla luvullaan tuplasti niin suuri kuin Muru. Muru on heistä kaikkein ketterin liikkuja pienimmällä massallaan. Välillä suunta on taakse, vaikka kuinka yrittäisi eteen. Painimisyritykset päättyvät vielä yleensä pennun kupsahtamiseen vartensa ympäri. Maailma kasvoi, kun huutosakki heitettiin makuuhuoneesta ulos. Nyt on tilaa kasvaa. Ja huutaa.

Agirotu-muisteloihin jäi tällaista viime viikonlopulta:

Jonkun piti jäädä ruokkimaan Murua ja joku olin minä. On harmi, että keinu oli hiukkasen turhan liukas. Olisi ollut hauska nähdä Esa ja Jente myös FAO-finaalissa. Sunnuntaina kävin vuorostani juoksemassa Ritvan alaisissa pari rataa: Jentellä ja Eolla. Mikäs sen mukavampaa kuin juoksennella kauniina kesäpäivänä. Joukkueratakin oli tänä vuonna todella kiva, oikea kunnon juostava joukkerata.

Eo teki Nelehin tavoin viimeisen starttinsa Agirotu-joukkueessa yhdettätoista syntymäpäiväänsä edeltävänä kesänä. Hienosti Eo meni ja hyppäsi kontaktit yhtä komeasti kuin aina ennenkin. Nyt kelpaa jäädä lopullisesti eläkkeelle. Ehkä inasen harmittaa, etten mittauttanut Eoa heti nuoruudessaan miniksi. Eo ei olisi ollut pöllömpi minikoirana, kun ei olisi tarvinnut ponnistella henkisten ongelmien lisäksi oksereita sun muita.

Jente oli tällä viikolla parin päivän ajan kolmijalkainen. Mitään en nähnyt tapahtuneen, mutta kunnon tärskyn on saanut, kun kipulääke ei lievittänyt vaivaa. Pitää käyttää koko koira huollossa ennen kuin uskaltaa viedä mokomaa esteille. Pienen irtilenkin Jente kävi eilen ja liikkui sen jälkeen normaalisti. Vähänpä tekee taas mieli tehdä agilityä, kun ei ole koiraakaan. Lenkille en ole päässyt toistuvasti sitten lokakuun. Jos ei polvi ole enää ongelma, niin vähintään nilkka pettää tai elämä on muuten vain hankalaa. Juosta en ole edes yrittänyt. Jotain pitäisi asian eteen tehdä, kun jaksaisi.

Koskaan ei olisi helpompaa lopettaa agilityä kuin nyt. Karsinnat oli suuri nautinto jännittää telkkarista. Seuratessaan suorituksia tajuaa, että pitäisi treenata. Mutta kun ei ehdi, jaksa eikä kykene, niin ei väkisin.

Advertisement

Kevyesti se pingviinikin jäällä liukuu

Pikapäivitys muuttolaatikkojen keskeltä: Aia elää ja voi paksusti. Lokinpoikasten todellinen odotus on alkanut! Aia on rauhallinen ja niin hi-ii-das. Aamulla pitää herätä varttia aikaisemmin, jotta ehtii käyttää Aian hi-ii-taalla aamupissalla. Aia on ollut rauhallinen ja selvästi normaalia pidättyväisempi. Enää se ei yritä kilpaa Moran kanssa vieraiden ihmisten syliin. Moran kanssa Aia ei ole leikkinyt kuukauteen. Mora-parka. Aina sillä on ollut hippa- ja painikaveri. Mora yrittää leikittää jopa Krumia, laihoin tuloksin.

Jente on kisannut kevään aikana 14 starttia. Harmittavan pieniä mokia loppua kohden, ei mitään vakavaa. SM-nollat jäivät saamatta. Viimeiset kolme kisaa olen ohjannut ilman ääntä, nelehisti. Se on kaikkein reiluinta Jenteä kohtaan, koska ei se ainakaan minun puhettani enää kuule.

Ottihan se päähän yllättävän paljon. SM-kilpailusta poisjääminen. Ei ole vain yhtä syytä: liikaa tekemistä, liian vähän agilityä, vesikoirat ja koko kevään kestänyt palava kiire. Olisin tarvinnut kuukauden lisää. Ymmärrän kuitenkin, että teemme tällä hetkellä onnistuessammekin varmasti sekunnin-pari huonompaa aikaa kuin ennen. Kuulolenkkejä tulee, kun ei voi kutsua luokse. Miksi haluaisin lähteä arvokisoihin sellaisessa tilanteessa?

Meillä on hieman ongelmia täydellisen rytmin löytämisessä. Välillä Jente kääntyy liian tiukasti, välillä se lähtee aivan lapasesta. Turussa Jente hyppäsi ylimääräisen hypyn ja kiersi kaupan päälle u-putken ulkokautta, toisella radalla sain töksähtämään kiellon verran. Kepit ovat yhtä huonot kuin ovat aina olleet. Äänellä olen saanut tsempattua esteen erittäin varmaksi. Nyt ei ole enää sitä korttia ja virheitä ropisee.

Onpa harmi, ettei Turun kisojen ensimmäinen rata ole videolla. Olisin halunnut toistaa uudestaan ja uudestaan kohdan, jossa huono jalkani tökkää maalihypyn kohdalla maahan, kompastun, liu’un supermiesmäisesti ja syljen kumirouhetta. Olisin nauranut makeasti. Yllätyin itsekin, miten hyvin keinonurmi luisti. En ole tullut aiemmin kokeilleeksi.

Polvileikkauksesta oli kulunut puoli vuotta ja pystyin juoksemaan ensimmäistä kertaa ilman kipulääkettä, kevyesti. Kesäksi kisakuntoon -projekti onnistui. Pyöräily sujuu hyvin, matkakin on sopivasti pidentynyt yli pariinkymmeneen kilometriin päivässä. Enää huono jalka ei nitkuta mukana vaan osallistuu ja toimii. Odotan toisen vuoden puolikkaan. Ehkä voin sitten kontatakin.

Kuka siellä

Siinähän on koikkeri! Minun hienohelmainen koikkerini, joka kiertää pienetkin lammikot. Olen tehnyt töitä enkä ole ehtinyt todistaa moista. Joka päivä olen saanut autenttista kuvamateriaalia todisteeksi siitä, että Aian löytää merestä.

Ja Muru. Siitäkin on tullut vesipeto. Maksniemen mökki on koirien paratiisi. Viimeisen mummolaviikon aikana en ehtinyt kouluttaa koiria lainkaan. Saivat elää pellossa. Välillä meressä. Juoksivat metsissä peuran sorkka suussaan. Isot koikkerit opettivat.

Jenten ja Eon korvat huopaantuivat pahoin villin elämän tiimellyksessä. Saksin Jenteltä yli puolet korvien karvoista pois. Yritin jättää tärkeimpiin kohtiin haivenia surkean lopputuloksen pelastamiseksi. Eolta lähti kaikki, vaikken voi sietää korvakarvatonta cavalieria. Kamalan näköinen. Sain Moserini käsiini sunnuntaina. Jenten turkki lähti veks. Sänki on viikonloppuna viikon vanha: liian lyhyt. Sama se minulle.

On ihana asia, että viitisen vuotta sitten ajeltuani ensi kertaa Nelehin turkin tapaus ei liikuttanut ketään. Miksi olisi pitänyt? Toisin kuin eräässä shetlanninlammaskoirarodussa cavalierini turkin ajelemisen jälkeen minun ei ole tarvinnut todistella tai selitellä mitään kenellekään.

Jente on aivan laiheliini, vaikka se on syönyt reissussa enemmän kuin kotona. Syyksi otaksun sen, että Jente on juossut ja uinut viisi viikkoa. Jente tosiaan on mennyt menojaan. Välillä se kävi näyttäytymässä yltä päältä kuraisena. Yök.

Ajoin siis koirineni kotiin. Tuhrasin reilun seitsemänsadan kilometrin matkaan kolmetoista tuntia. Siinä on jonkin verran ilmaa. Jäin välillä suustani kiinni.

Viikonloppuna Jente lähtee äs-ämmiin. Tampere on hyvä paikka. En uskonut, että koittaisi päivä, jolloin Jente on SM-joukkueessa. Lauantaina koittaa. Edustamme uutta seuraamme HAUta, jonka ainoana edustajana minien yksilökisassa Jente starttaa.

Vasta tämän vuoden arvokisojen kynnyksellä olen sisäistänyt sen, että Jente on viimeinen cavalierini. Jente on kuusi vuotta vanha. Myös Jenten aika loppuu. Jente on parhaimmillaan juuri nyt, ehkä vielä ensi vuonna. Kai olen yhden koiran ihminen. Nelehin piti kuolla ennen kuin Jentestä tuli ’se’ koira.

Esa on epäillyt, että Jenten kuulo on heikentynyt. Minä en ole huomannut mitään. Alkuvaiheessa on hirveän vaikea erottaa, milloin cavalieri ei kuule ja milloin se ei tahdo kuulla. Nelehin kuulo oli mennyttä viisi- ja Eon seitsemänvuotiaana. Myös Fasun kuulo on hävinnyt ajan saatossa. Kaikki koirat ovat samasta puusta. Olisi tyhmää kuvitella Jentelle jotain muuta. Kuulon menetys ei sinällään estä agilityn harrastamista. Jonkin verran se vaikeuttaa tosin. Inhosin ottaa Nelehin kanssa hylkyjä putki–puomi-erotteluista. Jenteä ei ole opetettu toimimaan ilman käskyjä.

Olen niin innoissani kesän arvokisoista, etten anna minkään tai kenenkään pilata fiilistäni. Saan osallistua karkeloihin Jenten kanssa. Me molemmat olemme tehneet paljon tyhmyyksiä agilityssä. Silti luotan tällä hetkellä Jenteen kuin kallioon. Luulen, että Jentellä on sama tunne. On aivan mahtavaa lähteä isoihin kisoihin tietäen, että voimme tehdä siellä perussuorituksemme.

Aian lonkkakuvat tulivat Kennelliitosta takaisin A/A:na. Hieno homma.

Kuvat © Anoppi

Terapiaa

Jente.

Halusin käydä hyvänmielen harjoituskisat SM-kilpailuja varten. Sopivaksi kohteeksi valikoituivat Keminmaan skabailut helatorstain aattona. Siellä oli kaksi agilityrataa.

2o2o-kontaktien heikkous on siinä, että ne ovat koiralle epäreilut. Ensin vaaditaan pysäytys, sitten aikaa tehtäessä juoksutetaan läpi ja taas vaaditaan pysähdystä – ei mitään logiikkaa. Jentellä on ollut jo monta vuotta satavarma 2on2off. Jente ei ole ikuinen, joten olen päästänyt sitä välillä läpi entistä nopeampien ratojen vuoksi. Sain pilattua suorituksen parissa kuukaudessa. Oulun läpijuoksu teki selväksi, että muistutus on tarpeen.

Kemkon epiksissä Jente kaahasi ensimmäisellä radalla puomin läpi ja toisella se jäi kymmenen sentin päähän lankun päästä. Ajattelin, että olkoot, ei se sitä hyppää. Arcticin starteissa Jente teki molemmilla radoilla loistavat puomit. En tiedä, miksi se meni niin hyvin.

Keminmaan radat olivat tarkoitukseensa oivat. Jouduin pois mukavuusalueeltani, toisella radalla löysin jo hyvän rytmin. Ensimmäiseltä radalta tuli hylky, koska Jente eteni luotisuorasti eteenpäin aivan kuten opetettu on eikä kaartanut minua kohti kuten oletin. Virhearvio minulle, piste Jentelle.

Toinen rata kulki niin hyvin, ettei paremmin olisi voinut. Seesteinen ja varma rata on parhaimpia nolliamme. Aikakin oli hyvä. Olen oikein iloinen siitä, että kenraalikisasta saimme parhaan mahdollisen onnistumisen.

Jente on tehnyt toukokuussa viisi nollaa kymmenestä startista. Nollista kolme on ollut voittoja. Se on kiva fakta, joskin sattumanvarainen. Sattumanvaraisuutta ei kuitenkaan ole se, että Jente on hyvässä kunnossa. Haikeus täyttää mielen. Vielä Jenten nollaprosentti alkaa, uskomatonta kyllä, lähennellä sellaisia lukemia, joita Nelehin kanssa saavutimme silloin, kun agility toden teolla luisti. Jenten kanssa kilpaileminen on jopa mukavampaa verrattuna Nelehin aikoihin. Se johtuu siitä, että olen oppinut vaikuttamaan koiran tekemiin tuloksiin.

Kaikki kunnia ja terveisiä äidille, mutta kun on kasvatettu niin, ettei toisen pullaviipaleen ottaminen ja niin edespäin ole kohteliasta, voittamaan lähteminen ei tule luonnostaan. Agilityssä on kauhean tärkeää haluta voittaa. Sillä tavalla tuloksia syntyy. Sillä ei ole väliä, onko voitto realistinen tavoite. Kyse on ennemmin päänsisäisestä asiasta.

Elohopea ja supertytöt

Utu, Aia, Thelma ja Veea.

On vierähtänyt tovi siitä, kun supersiskokset Oulusta, Kemistä ja Helsingistä ovat viimeksi tavanneet. Ilmassa oli sukukokouksen tuntua, kun myös Thelma saatiin samaan kohteeseen. Poppoosta löytyy yhteisiä piirteitä, mutta olemme todenneet moneen otteeseen, ettei pesuetta kannata raahata kasvattajaryhmään. Thelman ja Ollin thollit ovat kasvaneet järkeviksi elukoiksi. Se on hienoa ja kaikkein tärkein asia.

Aian ja minun luonteet eivät ole täydellinen osuma. Toisissa käsissä Aia voisi toimia mutkattomammin. Se on julmasti sanottu, mutta siinä on perää. Vaikka Aiaa ei voi muuttaa eikä tavitsekaan, minä voin kehittyä. Olen vakuuttunut siitä, että Aian on tarkoitus opettaa minulle jotain tärkeää.

Aian kohdalla ei pidä olettaa asioiden menevän perille jossain tietyssä järjestyksessä tai olevan valmiita ennalta arvioituun ajankohtaan mennessä. Koikkeri on valmis sitten, kun koikkeri on valmis, koska se on koikkeri. Takarajaa ei ole.

Aian asennekoulutus on käynnissä. Haimme Kaisan pihalta hyppyjä, joita olen sittemmin ehdollistanut  päivittäin. Tipuaskel tipuaskeleelta. Se puree koikkeriin. Aia on mennyt upeasti ja osoittanut loistavaa asennetta. Turha sitä on vähätellä. Minun rajani Aian kanssa on tullut vastaan – en osaa kuvitella parempaa. Aia on unelma. Jos Aia jonain päivänä on agilitykentällä samanlainen kuin mummolan pihassa, pakahdun onnesta.

Hyvä me

Jente, Zim, Krum ja Thelma: kaksitoista starttia, seitsemän nollaa.

Täydellinen road trip. Hyvässä seurassa syntyy hyviä tuloksia.

Agilityssä on aivan parhautta lähteä kunnon vanhanaikaiselle kisareissulle. Siinä kisaseurue sulloutuu tiiviissä yhteishengessä pieneen autoon ja karauttaa kauemmas kuin olisi tarpeen. Tällaiselle retkelle ei kuulu jäykistely, nipotus tai valittaminen.

Kaikki parhaat tyypit olivat mukana. Kaisa, Senni, Esa ja minä matkustimme kompaktisti. Otimme määränpääksemme kuvankauniin Iisalmen kolmensadan kilometrin päässä. Iisalmi ei pettänyt. Kaikki oli kohdallaan – tunnelma, kisapuitteet ja keli.

Nollatilin avasi Thelma. Jente pinkoi hyvin, mutta jaloiltaan pökkelö ohjaaja hidasteli koiran tiellä kosketusvirheen verran. Toisella radalla kisa-automme riemuitsi: ensin Jente, sitten Krum, Thelma ja Zim. Kaikille nolla.

Iisalmessa Jente teki sen. Tuplan. Jente sai osallistumisoikeuden vuoden 2014 arvokisoihin. Tuplapaine näkyi päivän radoissa, mutta sama se. Thelma viimeisteli täydellisen kisapäivän. Hurjasteli triplanollan.

Kisareissulla menestys ei ole tärkeimmässä roolissa. On kuitenkin oleellista sijoittua sen verran hyvin, että palkintopallilta pokataan tarpeeksi paljon karkkia paluumatkan tarpeisiin. Reissumme onnistui loistavasti myös tämän kriteerin valossa.

Päivä venyi 20-tuntiseksi, mikä kuuluu asiaan. Kun kuskeja on monta, ei kenenkään tarvitse urakoida koko matkaa. Tällaisia reissuja pitäisi pystyä tekemään paljon useammin.

Kerron sen kännykkäkuvin

Tervetuloa Kainuuseen! Täällä sataa aina.

Aia ja Rima-Helga.

Hessu-eno ja Aia.

Heppatyttö vauhdissa kummitätilässä.

Shelttiperhe. Ei aivan puhelinlaatua, mutta menkööt, nappisilmät. (c) Jaana Rautio

Nelehin leposija Perämeren rannalla samassa rivissä Oprin kanssa. Mökillä on jokaisen koiran hyvä olla. (c) Ritva Koivuranta

Olethan vielä, ystäväni?

Kun minä makasin sohvalla flunssan kourissa, Esa vei Aian hallille. Aia teki ensimmäistä kertaa oikein rataa. Kolme putkea on yhtä kuin rata. Kuvamateriaali paljastaa, että hyvin meni. Aiaa ohjaa Esa, joka vannoi, ettei ikinä koikkeria. Muutoksen tuulet vellovat ilmassa.

Pian saamme Nelehin takaisin keskuuteemme. Kunpa Neleh palaisi kotiin sellaisena kuin se reissuun lähtikin. Kunpa Neleh jaksaisi vielä lähteä pitkille lenkeille kanssamme. Ymmärrän, että Nelehin kunto on huonontunut äkillisesti. Siitä huolimatta toivon liekki elää rinnassani niin pitkään, että syyssade tukahduttaa sen lopullisesti. Tänään tapaamme pitkästä aikaa. Kunpa Neleh olisi Neleh.

Kirjoitan yöllä, koska itään lentäminen ei ole yhtään niin helppoa kuin länteen

Jotta elämä ei olisi tylsää, koirat ovat Nelehiä lukuun ottamatta palanneet kotiin. Jalkani tajuavat taas, että autossa on polkimia kahden sijasta kolme. Arki on täällä taas.

Kannuksen toimintaleirillä Jente tuijotti Sennin lintuja, juoksi ja ui, oli vapaa. Lisäksi parivaljakko osallistui Oulussa cavalierien agilitymestiksiin. Hylkyjä tuli. Tuttuun tapaan. Meno oli silti kaikin puolin kivaa katsottavaa.

(c) Senni Kauppinen

(c) Senni Kauppinen

Krumin hemmotteluloma sijoittui Pohjois-Savon rauhaan. Mökkimaisemia, hierontaa ja paimennusta. Lampaat muistuivat hyvin mieleen. Krum löysi jälleen sisäisen pikkusikansa. Viikonloppuisin Krum matkusti kilpaillessaan Janin kanssa Laukaassa, Helsingissä ja Kirkkonummella. Hylkyjä. Koirillamme on hyllyttämisen taito hallussa. Krum löysi sielunsiskonsa veljentyttärestään. Krumin täytyy vihata koikkeria, koska leikki oli niin antaumuksellista. Krum tietysti toivoi paimentavaa pikkusiskoa. Sai koikkerin. Poloinen.

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

Aian oleminen Oulu-Kemi-akselilla oli menestys. Välillä se kävi korkeintaan äiteensä hermoille. Sellaista vanhemmuus on: lapsen jet lag on äidin ja koko perheen jet lag. Aia solmi uusia pentusuhteita. Fotomateriaalia Aian reissusta löytyy Kaisan blogista, josta omin törkeästi seuraavat kuvat (muut kuvat puolestaan on kopioitu suoraan Facesta):

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

Aia oli siis osannut käyttäytyä. Samaa ei voi sanoa cavalierikomppaniasta. Neleh esitteli akrobaattisia taipumuksiaan murtautumalla paikkoihin, joihin sillä ei ollut pääsyä. Varasti pienokaisilta. Eon rosvousreissu onnistui yhtä hyvin. Eo muuttui pyöreäksi. Kun Eo tapasi Jenten, sattui niin ikään julkea pöllimisvälikohtaus. Olen aivan varma, että alkuperäinen idea Sennin eväiden syömiseen tuli Eolta. Jente on tunnettu röyhkeydestään, mutta varsin kekseliäs se ei ole.

(c) Minna Karjalainen

Jotenkin tuli semmoinen olo, että koirillamme oli hoitopaikoissaan paljon paremmat oltavat kuin kotonaan. KIITOS!

Have a pleasant journey

Meille kuuluu ajettuja kilometrejä, mummoloita ja sen sellaista. Lähdin Tampereelta Pätkän ja koirien kanssa. Kirjavien vaiheiden jälkeen palasin Tampereelle Pätkän ja Anopin kanssa.

Koirat jäivät maailman parhaimpiin hoitopaikkoihin. Aia meni Kaisan hellään huomaan. Se jäi pienenä sopulina juoksemaan ympyrää Thelma-mamman kanssa. Myös Jente lähti äitinsä luokse Sennilään. Kannuksen kannakset tömisevät, kun cavalierkaksikko fasuloi yhdessä. Vanhukset menivät lapsuudenkotiinsa.

Jenten Oulun-kisat eivät sujuneet hohdokkaasti. Neljä hylkyä. Jente ei osannut keppejä, rämähti ilkeästi rimoja päin ja paineli putkiin. Hyppäsi sentään hyvin, vaikka liikkui kivituhkalla nihkeästi. Oli minussakin vikaa. Viimeisestä radasta selvisi, jos oli koiraa nopeampi. En ollut. Hylky.

Ei tule kesää eikä arvokisoja ensi vuonna tällä menolla. Rehellisesti sanottuna motivaationi Jente-agilityä kohtaan on hukassa. Ei haittaa yhtään. Huomenna lennän Ameriikkaan enkä kanna huolta mistään. Hih hih hii.