Mitä tekisin kanssasi pikkuinen?

Liedon kisareissu oli kiva piristys. Mukavia ratoja. Iloista meininkiä.

Erääntyvät kisalahjakortit tulivat tuhlatuksi, eikä uusia saatu tilalle. Kolmostilan palkintoni sain valita pullan ja kahvin, pinssin, Kismet-patukan tai narunpätkän väliltä. Otin viimeisen vaihtoehdon. Aia tykkäsi. Kun oikein mietin, voiton palkintojen mälsyydessä nappasi Tsaun nenän edestä vain Hauhau koirankeksilaatikollaan viime vuonna.

Kerran kun on podiumilla, kehno palkinto latistaa ilmapiiriä. Ehkä olen turhamainen. Ei kolmas tila ole oikea sijoitus, kai. Monella seuralla 14 euron arvoisesta startista saa kivan palkinnon ja iloisen mielen. Hyvä mieli ei ole välttämättömyys. Osaan nimetä monta hyvän mielen seuraa. Kuten Tamskin, Hupun ja Torkin.

Aurinkoista retkeämme lankesi varjostamaan huoli Jentestä. Näin sujuivat ensimmäinen ja viimeinen rata:

Tekee pahaa katsoa. Jo lauantaina koira pyöri vasemmalle jäykästi. Sunnuntaina kuvioihin tulivat ankkahypyt, kepeillä kompuroinnit, hidastelut ja loppusuoran köpöttelyt. Rata-ajat olivat hyviä, niissä eivät jumitukset näy. Paljoa ei tarvitse tietää nähdäkseen koiran olevan kipeä. Lanneranka jumittaa taas.

Epäileväisempinä hetkinä en voi olla tuumimatta, etteikö cavalierin kroppa todella kestä edetä yli neljää ja puolta metriä sekunnissa. Jente on treenannut kesällä kerran. Kisoja on käyty jokunen. Jente on juoksija. Sillä on hyvä peruskunto. Kyllä koiran pitäisi pystyä menemään neljä rataa viikonlopun aikana. Toki voisimme vähentää agilityn osuutta hieman. Silloin kyseessä ei olisi agility vaan eläke.

Uusi juttu tämä ei ole. Olen murehtinut samaa asiaa joulukuusta lähtien. Kesällä Jente on lennätellyt rimoja. Enemmän kuin tilastoiksi, tärkeissä kohdissa. Jente ei tiputa tahallaan. Ei se ennen ole tiputtanut.

Mielenrauhani vuoksi kävimme esteillä viime viikolla. Jente tuntui kulkevan hyvin ja lujaa. Kun Esa siirtyi Jenten ohjaksiin, näin omin silmin koiran paitsi etenevän myös hyppäävän kauniisti ja kootusti. Ei ankkoja tai moitteen sanaa.

Helpotus.

Jente_tsau13_ss1

(c) Sirpa Saari

Jente_tsau13_ss2

(c) Sirpa Saari

Advertisement

Suomen kolmaskymmenesensimmäinen toivo

Olin seonnut laskuissa. Tarkistus kertoi, että vuorossa olivat Jenten toiset ja Sannan seitsemännet maajoukkuekarsinnat. Myös Aia oli mukana, mutta tämä on Jenten hetki.

Jenten turvotus oli laskeutunut perjantaihin mennessä. Itselleni väitin, että keuhkoputkentulehdukseni on jo paljon parempi. Lähdimme matkaan tällaisella setillä:

2013-07-19 21.47.55

Saavuimme lauantain vastaisena yönä kisapaikalle. Japani-majoitukseni kalpeni hieman matkailuautojen rinnalla. Peitin ikkunat, sujahdin villasukat jalassa makuupussiin, vedin cavalierviltin korviini eikä minulla ollut mitään valittamista. Ei tullut vilu, ja vanha kunnon Titanikki oli juuri oikea tyyny sellaiseen hetkeen.

Aamulla heräsin varhain. Ilmassa oli hyvän kisapäivän tuntua. Toimitsijatkin olivat iloisia. Tutustuin, yskin, tutustuin ja yskin vielä lisää. Kurkkua kutitti niin, että olin oksentaa monta kertaa viisiminuuttisen jälkeen. Painuin kapseliini lepäämään. En saisi rempoa liikaa. Oli 98 koirakkoa aikaa toipua. Kepo piti minut kotoa käsin perillä kisan kulusta.

Päätin, että juoksen radan vaikka viimeiseen hengenvetoon. Oma lämmittely piti tehdä hyvin kevyesti. Jente onneksi osaa lämmitellä itsensä ilman apuani. Kurkkupastilli ei auttanut mitään, mutta se toimi henkisenä apuna valmistautuessani radalle. Jenten hihnaan olin solminut kakkapussin. Se saisi toimia yrjöpussina tarpeen vaatiessa. Sitä ei tarvittu – jäädyin ja hyllytin kolmannen esteen jälkeen. Painuin takaisin makuulle ja nukahdin.

Päivä oli pitkä. Toisessa tutustumisessa otin rauhallisesti. Ei tullut yhtä paha olo kuin aamulla. Muistutin itseäni siitä, miksi teen agilityä. Olo oli täydellisen seesteinen. 98 koiraa myöhemmin olin kurkkupastillin ja Jenten kanssa lähtöviivalla. Pakka natisi liitoksistaan, muttei hajonnut. Teimme sen! Nollan. Se ei ollut mikään kaunis nolla. Mutta nolla se on rumakin nolla, samalla tavalla kuin pisteet ne ovat pienetkin pisteet.

Iloitsin suunnattomasti jokaisesta 2,70 pisteestämme. Siellä me olimme, finaalissa. Minä ja Jente. Neljän epäonnistuneen vuoden jälkeen lunastin paikkani sunnuntaille. En uneksi mestaruuksista tai meriiteistä. Kuluvan vuoden ajan olen unelmoinut finaalipaikasta. En unelmoi edes hyvin menneestä radasta vaan siitä, että Jente saisi startata finaalissa finaaliyleisön edessä finaalikoirana. Nyt se oli totta.

Päivä sen kuin parani iltaa kohden. Asuntofarmarini sai väistyä tämän tieltä:

SAMSUNG

Autossa nököttämisen ja omien eväiden puputtamisen sijaan löysin itseni Hotelli Lakeudesta nauttimasta illallista agilitypainotteisessa seurassa. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Jaanalle ja Janille parista avainkortteja! Elelin herrana. Itseäni varten. Ketään passaamatta. Vailla vastuuta. Ilman sotkuja ja kiukutteluja. Heittäydyin kylläisenä ja suihkun raikkaana kahden peiton ja neljän tyynyn keskelle. Kelluin sikeässä unessa aamuun saakka.

Hotelliaamiainen pelasti päivän. Sen turvin jaksoin koko pitkän kisarupeaman. Vointikin oli kummasti kohentunut edellispäivästä. Hyvän mielen kisapäivä ei olisi voinut alkaa paremmin.

Rata numero kolme oli meidän juttumme. Jäädyin jälleen ja hylkäys tapahtui neljännellä esteellä. Rähmä. Agility ei ole kiva harrastus silloin, kun saa mennä vain kolme estettä.

Edes kilpailun ylituomari ei hoksannut Jenten olevan mukana kilpailussa kolmannen radan jälkeen. Siellä me olimme. Matkalla kohti finaalia. Jos asia on vielä jollekin epäselvä, totean tässä kaikkien todistajien läsnäollessa, että olkoonkin Jente rotuisekseen ruma yksilö, se on aivan ehta ja puhdasverinen cavalier kingcharlesinspanieli. En löytänyt Jenteä Koirakuvista. Olisin yllättynyt, jos olisin. Jente jää aina väliin myös kuvaajilta. Tai sitten olemme molemmat niin rumia, ettei meistä saa julkaisukelpoista otosta.

Uutta matoa koukkuun tarjosi hyppyrata. Se oli näppärä kierros. Jente meinasi taas luikahtaa ohjaksistani, joten jouduin kierrättämään yhden siivekkeen pitkää ja hidasta reittiä. Olin radasta jälleen onneni kukkuloilla. Olin sitä siksi, että Jenten pelastaminen vaihtoehtoisen reitin turvin onnistuu vain harvoin. Saldoomme lisättiin reilut parikymmentä pistettä.

Sijoituksemme finaaliradalle lähdettäessä ei ollut mairitteleva. Se oli hitaassa päässä. Nautin silti täysin rinnoin. Edellisestä karsintafinaalistani oli viisi vuotta aikaa. Minun Jenteni oli finaalissa. Siellä Jenten sieti olla. Se oli paikkansa ansainnut.

Rata oli kelvollinen. Ansku leikkasi videolta hienotunteisesti putken jälkeisen lenkin kohti keinua. Oli kiva mennä. Ohjasin kontaktiesteet riskireittiä. A-esteellä se kostautui kisauramme komeimpana loikkana. Onhan höhlää torpedoida ensimmäistä kertaa kolmosluokan historiassamme nolla kontaktivirheellä maajoukkuekarsinnoissa. Puhdas rata ei tosin olisi riittänyt pisteille, joten se siitä.

Jos totta puhutaan, videoiden katsominen aiheuttaa ihastuksen sijaan ennemmin korvien punoitusta. Viikonlopun radat olivat kaukana parhaistamme. Kisafiilikseni oli yhtä täydellinen kuin Agirodussa. Olemme kesän ja kevään mittaan tehneet kauneimpia ratojamme. Nyt niistä ei ollut tietoakaan. Radat olivat kivoja, ja silti Jente meinasi livetä väärälle reitille epätavallisen monta kertaa ja jokaisella radalla. Toisaalta Jente oli tahmea. Se piti survoa jopa putkiin.

Olisin pystynyt parempiin suorituksiin. Asia ei kismitä, koska viiden nollan povaaminen kisakunnollamme olisi ollut silkkaa epärealismia. Olen ikionnellinen, että teimme yhtään minkäänlaisia nollia. On ihastuttavaa huomata, että Jente pääsee ihanneaikoihin, vaikka suorituksissa oli petraamista. Jente ei tiputellut rimoja. Jente ei tyrinyt. Videoilta tuskin välittyy totuus siitä, että sitten viime kesän karsintojen olen edennyt agilityssä noin valovuoden.

Sullouduimme koko mankelin läpi. Karsintaviikonloppu on kaikessa kokonaisuudessaan huikea matka. Totta kai sitä janoaa lisää.

Nolot videot tulevat tässä (kiitos Jaana, Ansku ja Esa!):

Loppu hyvin, Opel hyvin

Jo alkoi autoliikkeestä saada palvelua. Tarvittiin vain Appiukon jyrähdys ja silmät työtä mulkoilemaan. Muutaman tunnin, joita ei alun perin Astraa varten löytynyt, rassaamisen jälkeen vika oli korjattu. Kaksi tuntia myöhemmin matkasimme kohti Helsinkiä.

Perjantain sää oli sadevarustukseeni, jota ei siis ollut, nähden aivan kamala. Leirin pystytys kaksin Pätkän kanssa oli jäätävä kokemus. Lopulta sade laantui ja oli Krumin vuoro astua lainasaappaisiin.

Rata oli paha. Siinä oli kahdeksan Krum-vaikeaa kohtaa. Keppien leijeröinti sentään oli heiniämme, sillä onnistuimme siinä hienosti talvella Jenten treeneissä – totta kai hutiloin varman nakin. Meillä meni aika hyvin. Ohjaamiseni on liian hidastempoista Krumin menolle. Mutta Krum oli kiltti, ei yhtään pikku sika. Ottaisin milloin vain uudestaan:

Lauantaina paistoi. Oli mukava tarkkailla joukkueita kaikessa rauhassa.

Yksilö-SM sujui hektisesti. Valmistautumisaika oli liian lyhyt, jalat tönköt ja koirakin hukassa hyvän aikaa tutustumisen jälkeen. Rata ei tuntunut lähtökohtaisesti kivalta. Hyvän fiiliksen pusertaminen lyhyessä ajassa vaati työtä aivan lähtökarsinan viimeiseen soppeen saakka. Sieltä se kumminkin tuli. Mikään ei voinut estää meitä tekemästä upeaa suoritusta.

Paitsi ensimmäinen rima, räps! Viime vuonna pääsimme kolme estettä, tällä kertaa emme ainoatakaan. Kuinka Jente vetää entistä paremmat pohjat ensi vuonna: ohittamalla lähtöhypyn?

Jente ei sentään jäänyt viimevuotiseen tapaan haistelemaan rataa. Ja onhan ensimmäinen rima aina parempi kuin viimeinen. Silloin voisi vaikka harmittaa. Nyt höntsättiin maaliin hyvällä meiningillä.

Pakkasimme kampsut ja lähdimme Tampereelle. Pelkkä ajatus finaalien sääennustuksen vesipylväästä ja kaatosateessa kiukkuavasta Pätkästä kallisti mielen kohti live streamia ja sipsikulhoa. Mälsä mutta ehdottomasti oikea päätös.

En malttanut olla kellottamatta Jenten aikaa, joka olisi sijoittunut top 20:een ja karsinnoissa reippaasti ihanneaikaan. Kisahimoni on ollut vaisu, mutta nyt se kurkottaa kohti Agirotua. Aion juoksennella monta starttia. Juoksentelen niin kuin olisimme kuolemattomia.

Koko edeltävä viikko on yhtä etukäteisvalmistelua ja itse reissurumba todellinen voimainkoitos. Tarvitsisin selviytymisoppaan seikkailuihin taaperon kanssa. Finaalien seuraaminen hänen seurassaan on mahdottomuus. Pitkän kisapäivän jälkeen mieli kaipaa rauhoittumista ja kroppa lepoa. Istuutuminen vaikkapa tuolille olisi ihanaa. Kiireettä ruokaileminen olisi täydellinen loppusilaus. Sen sijaan aika vierähtää nopeasti perässä juosten, arvoesineitä pelastaen, asioiden jyrsimistä estäen, oksennusta auton penkeistä jynssäten, vaatteita pesten, tekemistä keksien, lähmäisiä näppejä rajoittaen, raivoa laannuttaen, seuraavan päivän toimintastrategiaa suunnitellen ja aikataulutellen, ruokaa hotkien sekä määrittelemättömiä isoja ja pieniä sotkuja siivoillen. 

Miten täyspitkä kisaviikonloppu pitäisi jaksaa? Kyllä nuorena jaksaa on oikein typerä ja väärässä oleva sananparsi. Keskittymiseni yhtä ratasuoritusta varten ei vaadi paljoa. Jotain rajaa kuitenkin pitäisi olla. 

Viikonlopusta nuutuneina päätimme olla oikein epäinnovatiivisia. Delegoimme Pätkän hoitoon Agirodun ajaksi. Karsintoihin Pätkää ei liioin huolita mukaan, vaikka se sitten tarkoittaisi reissuun lähtemistä yksin Jenten kanssa.

Vain minä, Jente ja TomTom

jente_tt3

Ei Imeväistä, ei vastuuta, ei rajoituksia. Kolmas Top Team -leiri Vantaalla oli huikea kokemus. Kaahasimme kolmen päivän ajan minuuttiaikataululla paikasta toiseen. Kroppa ja henkinen kestävyys laitettiin likoon. Mieli bailasi ja heitti volttia.

Pää alkaa vasta hiljalleen selvitä viikonlopun agilityähkystä. Sain jälleen selkeitä vinkkejä menomme kohentamiseen. Vappu puki tälläkin kertaa tunnistamattomia ajatuksia sanoiksi ja jakoi pulmatilanteisiin selkeitä toimintaohjeita.

Ensimmäisessä lajitreenissä Juhan opissa romahdin pohjamutiin jo kolmanella esteellä. Jente ei millään suostunut menemään puomin sijasta putkeen. Vaikka rata tuntui alunperin simppeliltä, ylitettävä muuri kohosi yhä korkeammaksi räpeltäessäni rataa eteenpäin. Koskaan en ole käynyt henkisesti yhtä pohjalla agilityssä kuin tuossa harjoituksessa. Onneksi Juha juoksutti niin kauan, että onnistuin kokoamaan suorituksen kelvollisiin palasiin.

Lauantai-iltana maitohapot polttelivat molempien lihaksia. Jente tuntui tahmealta. Ohjaukseni oli tahmeaa. Jarin treenissä tahmaisuus oikein korostui. Tällaisissa tilanteissa on hyvä muistaa, etten osallistu Top Teamiin tehdäkseni nollia vaan oppiakseni uutta.

Rankan leiriviikonlopun aikana Jenten rajallisuus agilitykoirana korostuu. Jentestä ei ole kaikkeen mahdolliseen. Toisaalta koutsit pakottivat tekemään asioita, joihin en uskonut Jenten resurssien riittävän. Realismi ei sittenkään ole absoluuttinen totuus.

Jenny ahdisti minut nurkkaan pelkojeni ja varomisieni kanssa. Kun unohdin turhanpäiväisen ahdistumisen, ratatyöskentelymme toimi aivan uudella tasolla. Jenny myös venytti keskittymiseni äärimmilleen, jolloin jopa Jenten heikosta keppiosaamiesta ilmeni arvaamattomia mahdollisuuksia. Jenten silmissä oli tyhjä cavalierkatse, joka ei yleensä johda mihinkään hyvään. Mutta kun oma fokukseni oli kohdallaan, Jente kepitti varmasti ja luotettavasti.

Olipahan viikonloppu. Fysiikkatreenissä irrotettiin kaikki, mikä irrotettavissa oli. Jotta joutenoloa ei varmasti syntyisi, leiripakettiin kuului luentoja ja improvisointia. Yökyläily Jenten Saku-isän luona oli Jentenkin mielestä ratkiriemukasta. Pääosa vierailustamme kului kuitenkin koteloituneena makeassa unessa.

Kakkonen on parannusta kolmoseen

Kasirima kolahti. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei se tippunutkaan. Mutkattomalla profiililla kakkossija oli toinen kiva ylläri ensimmäisen perään.

Vasta kotona kisavideon äärellä totesin, että rata taisi olla agilityhistoriamme hienoin. Juoksutin puomin läpi. Lauantainen puomi lienee nopeinta kisa-Jenteä tällä hetkellä. Nopeinta Jenteä se ei ollut, mutta veto oli erinomainen verrattuna viimeisimpiin treeneihin. Ei se tuosta kummemmaksi muutu. Radan 4,79 metriä sekunnissa alkaa olla Jenten maksimi.

Agilityradalla ansaitsin hihityksiä. Olen katsonut pätkän monta kertaa, ja edelleen oma hölmöys huvittaa. Neljä ensimmäistä estettä meni hienosti, yhdeksännelle asti pysyin suunnitelmassa, ja viimeisellä putkella hukkasin koiran lopullisesti. Vasta video paljasti, mitä tapahtui: luulen Jenten livahtavan väärään päähän. Kun koira viipottaa esiin sieltä, mistä sen kuuluukin, äimistelen yhä tilannetta. Hommeli meni niin pieleen, etten päässyt kokeilemaan loppuun pakkovalssia ja niistosokkaria.

Sunnuntaina hoksasin, että Kirkkonummi kutsuu. Vielä uupuu tupla Seinäjokea varten.

Nopeampi käännös ja puomi kahteen sekuntiin

Talvi tuli. Se oli muutenkin hyvä viikonloppu. Sain kolme eri näkökulmaa siitä, mitä treenata Jenten kanssa. Vihdoin tätä sillisalaattia tarkastellaan yhtenä koirakkona. Sitten tulevat vielä henkiset ja fyysiset jumppailut siihen päälle. Nannaa.

Tykkäsin leireillä myönteisessä ja rakentavassa hengessä. Niin sen kuuluukin mennä. Toisiamme ja koiriamme kunnioittaen. Kisakentillä tunnelma tahrautuu usein totisuudella. Onneksi Top Teamissa agilityn ei tarvitse olla verenmakuista. Teemaviikonloppujen parasta antia on se, kun mieli täyttyy toivosta ja kirkkaista asioista. Yhtäkkiä ajatuksilla on järjestys. Yhtä päättäväisesti kuin Imeväisen nakkisormi lähestyy sieraintani suuntaan katseeni kohti seuraavaa kvartaalia.

Innosta soikeana on hyvä jäädä joulukuun mittaiselle agilitytauolle. Hymyilytti, kun saimme kotiläksyksi palata Jenten kanssa sinne, mistä olemme aivan agilityn alussa lähteneet liikkeelle. Kenties ajatukseni osuvat nappiin edes jollain saralla.

1700:n trippi

Kun univelkaa on noin kahdeksan kuukautta, ylimääräinen valvominen ei juuri hetkauta. Ristiäisretki rullasi siis leppoisasti. Kolme yötä kuorsattiin kolmessa eri mummolassa. Imeväinen on onnekas, koska hänellä viisi mummoa.

Olen vakavasti eteläsuomalaistunut. Taannoisella Kuopion reissulla talvi yllätti. Muljautin nilkan nivelsiteet jäällä, jonka piti olla maata (rajoittuneella värinäöllä tai nilkan tyyppivialla ei tietenkään ole mitään tekemistä sattumuksen kanssa). Olen nykyään myös täysin sitä mieltä, että Ranua on korpea, keskellä ei-mitään, jumalan selän takana. Ranuasta ja tarinan kompurasta päätöksestä huolimatta Härkönen kantoi onnistuneesti vastuun matkanteon huvittavuudesta. Sitä paitsi Pantteri-pussi on verraton tuttavuus. Siinä salmiakki- ja hedelmäkarkkien suhde on täydellisesti kohdillaan.

Ehkä kuukauden kuluttua saamme kirmata joululomalle nykyistä valoisammassa ajosäässä. Pimeydessä on se verraton puoli, että illasta toiseen kuvittelen aina rappukäytävän valojen syttymiseen asti koirien olevan liian puhtoisia pestäviksi. Olen ollut väärässä joka kerta. Hyvin, hyvin väärässä. Mikä ei kuohittuun cavalieriin tartu, ei ole likaa ensinkään.

Tällä viikolla mamma pannaan koville. Kukaan sivistynyt ihminen ei muuten lue edellistä lausetta siinä mielessä. En pelkää Jenten puolesta. Olen kauhuissani omastani. Jos Imeväinen aikoo joskus nukkua katkottomasti, ensi viikonloppuna olisi hyvä sauma. Jotta Jente varmasti jaksaa nolata minut leirillä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, viikkotreenit on peruttu. Jenten sijaan kaikkein innostunein turbomummeli pääsee baanalle. Lupaan korvata Nelehille kaikki ne kerrat, kun se on talutettu Hyvinkään tai Turun hallin ulkopuolelle kiljumaan, mutta ei sitten olekaan päästetty radalle.

 

Kaksi palaa kakkua, kiitos!

Meitä ei vain saa pidettyä poissa Kuopiosta. Minkäs teet. Vietimme rentouttavan luksusviikonlopun Kummilassa. Kyllä meidän kelpasi. Ai jai.

Sunnuntaina oli kisat, totta kai. Krum veti semmoiset kierrokset selttiperheestään, että meni, mihin lystäsi. Jente rakastaa harvoja asioita. Soopeliseltit ovat yksi niistä. Ei tarvitse ihmetellä, miksi.

Jenten ensimmäinen veto oli nippa nappa nolla. Kerrankin näin. Tiesin, ettei Jenten keppisyöttöön voi luottaa eikä voinutkaan. Toinen yritys meni rähmälleen heti ensimmäisellä hypyllä. En nähnyt, kuinka Jente loukkasi itsensä, mikä harmittaa. Tajusin lopettaa radan vasta keinulle.

Kolmannella radalla vauhti oli ensimmäisen veroinen. Kierros oli ihan mahtava juoksurata. Jente oli niin vimmoissaan, että teki juoksupuomin toista kertaa kolmosluokan historiassaan. Video on miltei liian nolo näytille asetettavaksi. Mutta menkööt. Olen se norsu, joka blokkaa pääsyn kepeille – mokasin siis toisen radan kahdesta käännöksestä. Käännös numero yksi oli pakkovalssi. Minä olin hyytelöä, Jente osasi. Olen aika ylpeä. Voin vihdoin vetää viivan seinään.

Nyt olen kytännyt hysteerisesti Jenten ankkahyppyjä. Vasta lannerangasta oiottiin monta kiperää mutkaa ja taas jumittaa.

Viikkotreeneistäkin näkee, että Jente on keppitörppö. Paljon on reenattu, mutta silti ei suju. Tarvitsemme kipeästi jotain. Niin kuin vaikka aivot. Koiralle tai ohjaajalle. Tai sitten molemmille.

Vain yksi voi olla ykkönen ja me olemme kolmosia

Jaahas. Joku meinasi, että naisliike vapautti naisen kyökin kahleista muihin hommiin. Luulen, että Joku oli väärässä. Hänen täytyi tarkoittaa astianpesukonetta. Meillä on nyt nimittäin sellainen. Ajasta tuli vähemmän ylellisyyttä eikä kokkailu ollut enää koskaan entisellään.

Kuukauden kisapyrähdyksen teimme Hyvinkäällä. Olisi kannattanut ohjata koira viimeiselle esteelle saakka myös keskimmäisellä radalla. Olisi tullut tuplaten hyvä mieli. En muuten osaa keskittyä yhtä aikaa ohjaamiseen ja ajattelemiseen. Muurin palikoiden funtsiminen pitäisi jättää ratanauhan ulkopuolelle. Niistosokkari on bravuurimme. On se.

Meneminen oli nautinnollista ja kivaa. Silti videota katsellessani toivoisin itseltäni vähän enemmän. Toki päädyn kuvakulma ei anna missään nimessä oikeutta pituussuunnassa tehtävälle työlle, mutta silti. Kuulun nykyään normaalipainoisten sankkaan joukkoon (hurraa!) ja voin vihdoin odottaa liikkumiseltani pontevia ratkaisuja.

Viikosta toiseen olen havainnut treeneissä seuraavaa: toisin kuin luulen en handlaa Jenten linjoja tai rintamasuuntaani. Jente on kotiäidin unelma. Sen kanssa saa täydellisesti suoritetuista kolmesta ensimmäisestä esteestä euforiapölähdyksen, joka kantaa seuraavaan torstaihin saakka.

Ja mitä blogin päivittämiseen tai päivittämättömyyteen tulee, en ota paineita.

Hiiri mittaa maailmaa

Menoomme on saatava jotain rotia.

Koska vierivä kivi ei kerran sammaloidu ja hartioillani on parin vuoden jäkälät karistamatta, harkkaamme Jenten kanssa syksystä eteenpäin ihan oikeassa viikkoryhmässä. Kyseessä on seuramme itseohjautuva valmennusryhmä. Odotan harjoituksia innolla.

Viikkotreenit tulevat tarpeeseen etenkin keskiviikkoisen jälkeen. Sain semmoista sähköpostia, ettei nuppineulakaan pysynyt hyppysissä – Jente läpäisi seulan ja pääsimme Top Teamiin.

Valintatilaisuuspäivä oli letkeän hauska. Silti tuli sellainen tunne, ettei yrityksemme riitä. Koirat olivat vikkeliä ja kuntoni rapainen. Rata oli mieluinen kolmen käännöksen juoksunopeuskilpailu. Molemmat kierroksemme sujuivat puhtaasti. Kellotettavan loppusuoran Jente paineli omia menojaan: ensin se hyppelehti kaksi ja toisella kerralla kolme hyppyä edistäen, kun jalkani ei mennyt enää toisen eteen. Well done, Jente! Kunpa vain olisin pystynyt vedättämään meille vertailukelpoisemman ajan, ajattelin. Varmaa tasaista menoa, mutta viimeinen palo puuttuu, kuului katsojan kommentti. Se oli kauniisti sanottu.

Kuntotesti vahvisti tunnelmiani. Puoli minuuttia jaksaa tehdä mitä tahansa liikettä ja kolmesataa metriä juosta helposti. Määrä ja nopeus ovat sitten aivan eri asioita. Yritin oikein pinnistää jälkimmäisellä juoksumatkalla. Mielikuvissani olin Oikea Suuri Urheilijasoturi. Tuuli puhkui ja puhalsi vastaan ja sujautti ratanauhan jalkojeni väliin. Imartelevat fotot sportti-minästäni kieppuivat ilmassa kauas TSAU-hallista.

Parhaansa yrittäminen pudottaa näppärästi todellisuuteen. Fakta on se, että viimeinen vuosi on koetellut rajojani. Enkä tarkoita raskautta, joka oli helppo, tai edes kohdunulkopuolista elämää, vaan toista suurempaa projektiani. Kuntoilun paikka on ollut jossakin hyvin kaukana taka-alalla.

Mutta nyt ei ole sielua ja ruumista kaluava prokkis kesken. Tällä hetkellä elämä on makeampaa kuin tikkari: Koirani on super. Imeväinen saattaa alkaa nukkua pidempään kuin tunnin-kaksi vaikka jo ensi yönä. Meillä on viikkoharkat ja Top Team. Otan tämän kaiken mahdollisuutena.

Tavoite on selvä. Aion selvitä joulukuun leiristä hengissä. Pohjalta se kunto vasta helposti nouseekin. Onhan vasta syyskuu. 

Kävin neuvolan vaa’alla. Se näytti erroria (ei takaisku vaan haaste).