Kotikonnuilla

Oulu. Dumppasin Pätkän mummolaan ja nautin olemisesta. Saunoimme Sennin luona molempina iltoina pitkän kaavan kautta. Mutakakkua ei tietenkään unohdettu. Se on perinne. Lauantaina ripsautti hieman vettä. Onneksi oli Anopin jättiteltta. Repun pohjalle olin tunkenut toppatakinkin. Kisaamisen lomassa istuimme kuin tatit katsomossa. Ja sitten, kun emme enää jaksaneet, siirryimme livestreamin pariin legendaarisen Järvigrillin kautta. Otin porilaisen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Käärepaperikin tuoksui samalta kuin lapsuudessa. Liikutus. Sunnuntaina helotti, mutta olimme viisaampia kuin koskaan aiemmin: meillä oli mukana aurinkorasvaa. Jatkamme kesän viettoa yhtä valkoisina kuin tähänkin saakka. Veikkaus Oy kustansi reissun muonituksen. Suomeen saatiin hienot mestarit, onnea kaikille!

Viikonlopun ohjelmistoon kuului mainostamani cavalieriperheen esiintyminen lauantain joukkueradalla. Kuuroista töpselikuonoista ensimmäisenä kaahaili Fasu. Voi nauru, että se on edelleen aivan samanlainen kuin ennen. Fasu painattaa menemään rivakasti siitä huolimatta, että täyttää marraskuussa kymmenen vuotta. Jos joku voi sanoa cavalierinsa lähteneen lapasesta, niin Senni todellakin voi.

Pinserin päästä radalle kirmasi seuraavassa polvessa Jente. Ai että, miten hienolta tuntui tehdä ensimmäinen ehjä ratasuoritus sitten polvivamman. Vaikka Jente ei enää kuule, vaikka rata ei ollut helppo. Olen ehkä hidas köntys, mutta vihdoin olen valmis kisaamaan. Voi sitä onnen määrää, kun olimme joukkueemme arvoisia. Ainolle tulokseksi kymppi, Pinnalle rima, Jentelle muurinpalikka ja Hunnille väärä rata. Ei mennyt optimaalisesti, mutta nopeus olisi riittänyt mihin vain. Sellaisessa joukkueessa on upeaa kisata.

Vuoden päästä olen paremmassa juoksukunnossa kuin nyt. Tuli sellainen jännä ajatus, että kun opimme lukemaan toinen toisiamme ilman ääntä, Jente saa sen sekunnin kiinni, joka nyt jää uupumaan. Tämä voi tapahtua, koska hidastumaa ei varsinaisesti vielä näy, ja jos Jente pysyy yhtä hyvässä kunnossa kuin äiteensä.

Itkemme Sennin kanssa suuria kyyneleitä hartaasti ja pitkään, kun jonain päivänä menetämme tämän linjan, nämä cavalierit, viimeiset laatuaan. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka agilitystä saa, kun yhteistä matkaa yrittää taivaltaa pomppivan pallopään kanssa.

Kevyesti se pingviinikin jäällä liukuu

Pikapäivitys muuttolaatikkojen keskeltä: Aia elää ja voi paksusti. Lokinpoikasten todellinen odotus on alkanut! Aia on rauhallinen ja niin hi-ii-das. Aamulla pitää herätä varttia aikaisemmin, jotta ehtii käyttää Aian hi-ii-taalla aamupissalla. Aia on ollut rauhallinen ja selvästi normaalia pidättyväisempi. Enää se ei yritä kilpaa Moran kanssa vieraiden ihmisten syliin. Moran kanssa Aia ei ole leikkinyt kuukauteen. Mora-parka. Aina sillä on ollut hippa- ja painikaveri. Mora yrittää leikittää jopa Krumia, laihoin tuloksin.

Jente on kisannut kevään aikana 14 starttia. Harmittavan pieniä mokia loppua kohden, ei mitään vakavaa. SM-nollat jäivät saamatta. Viimeiset kolme kisaa olen ohjannut ilman ääntä, nelehisti. Se on kaikkein reiluinta Jenteä kohtaan, koska ei se ainakaan minun puhettani enää kuule.

Ottihan se päähän yllättävän paljon. SM-kilpailusta poisjääminen. Ei ole vain yhtä syytä: liikaa tekemistä, liian vähän agilityä, vesikoirat ja koko kevään kestänyt palava kiire. Olisin tarvinnut kuukauden lisää. Ymmärrän kuitenkin, että teemme tällä hetkellä onnistuessammekin varmasti sekunnin-pari huonompaa aikaa kuin ennen. Kuulolenkkejä tulee, kun ei voi kutsua luokse. Miksi haluaisin lähteä arvokisoihin sellaisessa tilanteessa?

Meillä on hieman ongelmia täydellisen rytmin löytämisessä. Välillä Jente kääntyy liian tiukasti, välillä se lähtee aivan lapasesta. Turussa Jente hyppäsi ylimääräisen hypyn ja kiersi kaupan päälle u-putken ulkokautta, toisella radalla sain töksähtämään kiellon verran. Kepit ovat yhtä huonot kuin ovat aina olleet. Äänellä olen saanut tsempattua esteen erittäin varmaksi. Nyt ei ole enää sitä korttia ja virheitä ropisee.

Onpa harmi, ettei Turun kisojen ensimmäinen rata ole videolla. Olisin halunnut toistaa uudestaan ja uudestaan kohdan, jossa huono jalkani tökkää maalihypyn kohdalla maahan, kompastun, liu’un supermiesmäisesti ja syljen kumirouhetta. Olisin nauranut makeasti. Yllätyin itsekin, miten hyvin keinonurmi luisti. En ole tullut aiemmin kokeilleeksi.

Polvileikkauksesta oli kulunut puoli vuotta ja pystyin juoksemaan ensimmäistä kertaa ilman kipulääkettä, kevyesti. Kesäksi kisakuntoon -projekti onnistui. Pyöräily sujuu hyvin, matkakin on sopivasti pidentynyt yli pariinkymmeneen kilometriin päivässä. Enää huono jalka ei nitkuta mukana vaan osallistuu ja toimii. Odotan toisen vuoden puolikkaan. Ehkä voin sitten kontatakin.

Puoli vuotta

Hyvää puolivuotispäivää risa polveni: Kuvankaappaus 2015-4-7 kello 20.31.50 Kisoihin en ole asettanut mitään tavoitteita tai paineita. Luovuin viime kuussa ajatuksesta päästä arvokisoihin. Paitsi, että oma hyvinvointini parani, päätös oli oikea myös Jenten kannalta. Olen käynyt yhdesti Jenten kanssa ratatreeneissä. Jalka oli kipeä, ja se pänni. Ystäväni ibuprofeeni kuitenkin auttoi, ja juoksin ensimmäistä kertaa sitten polviäksidentin, juoksin niin lujaa kuin pystyin – se ei varmaan ollut kovin lujaa, mutta se oli ensimmäinen onnistuminen koko polviongelman aikana. Juoksin myös Jenteä jäähdytellessäni mäen päälle ja sieltä alas. Sekin tuntui upealta. Oli upeaa juosta illan pimeydessä ilman, että sattui. Rytmi ei tietenkään löytynyt radalla enkä odota sen löytyvän kisoissakaan. Valssit ovat niin kömpelöitä, että niitä en toivottavasti joudu tekemään. Rajojani en tunne. Tahdon nauttia viimeisistä kisastarteista, joita Jenten kanssa voimme tehdä. Sen aion tehdä.

En ymmärrä, missä välissä ihmiset kuntoilevat, kuntouttavat polviaan, ehtivät tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen tai edes suoriutuvat kaikesta siitä, mistä pitää suoriutua. Minun arkeeni ei koko elämä mahdu eikä mahdu tämä blogikaan. Arki on työtä, työtä, lapsenhoitoa, työtä ja nukkumista. Työhön on helppo uppoutua. On helppo olla tekemättä mitään muuta. Helppo uppoutua ja unohtaa kaikki muu. Polveani en ole pilannut ainakaan harjoittelemalla liikaa, päinvastoin. Koska en ole muutakaan keksinyt, otin päiväohjelmaani hyötyliikuntapyöräilyn. Parikymmentä kilometriä kertyy päivittäin, välillä on viidentoista kilon punnus tarakalla. On sekin jotain, kun muuta ei ole. Nyt minulla on pyörä ja auto, ja olen todella iloinen siitä, että voin liikkua. Kiitos Nissanin, Helsinki lakkasi olemasta suuri.

Pääsiäisen jälkeen hiihdin viikon Perämeren viimeisillä hangilla tunnin-kaksi päivässä. Ihmistä ei ole tarkoitettu asumaan Helsingissä. Ei ole. Ihmisen kuuluu hiiihtää. Polvi on ollut hyvillään. Vielä paremmaksi sen teki fyssarin käsittely. On hienoa nähdä muutos koiran kropassa, mutta vielä hämmästyttävämpää on nähdä se omassani. Pelkällä reiden käsittelyllä lähti selkäkipu sen sileän tien eikä ole palannut. Ei ihme, ettei ole jalka noussut, nyt se nousee kahta paremmin.

Ai niin. Aialla alkoi juoksu. Kolme kuukautta odotettua aiemmin. Jaiks! Toinen jaiks on se, että puolentoista kuukauden päästä on taas muutto edessä. Jaksaa, keveysti jaksaa.

Ei tule kesää

Rusahdus ja toinen. Mitään ei tapahtunut. Vaelsin kirjastossa. Aluksi polvi ei tuntunut erityisen huonolta – vain turvonneelta, vaikkei se ollut. Välillä iski viiltävä irtopalakipu. Käveleminen oli työlästä. Parin päivän päästä yritin lähteä kisatalkoisiin. Käännyin sadan metrin päästä takaisin kotiin, koska polveen koski taas niin kuin siihen olisi pistetty grillitikulla. Kyllä kiukutti taas joutua rajoittamaan elämää sen takia, etten voinut kävellä. Masentelin viisi päivää ja yritin lepuuttaa jalkaa, joka jumitti pohkeesta pakaraan saakka. Viikon päästä rusahduksista kävin testaamassa polven metsälenkillä. Toimi, joskin oli kovin epävarma.

Nyt tilanne on parempi. Ei se ole sama kuin kaksi viikkoa sitten, mutta parempi. Liikkeelle lähteminen on kankeaa. Uiminen sattuu. Ajatus siitä, että polvesta tulisi normaali, tuntuu kovin kaukaiselta. Ihan aluksi en ylipäätään haluaisi tuntea niveltä, kun kävelen. Tällä hetkellä en pelkää kävelemistä, hölkkäämistä kyllä.

Sain tietää, että Jente oli HAUn vuoden minikoira. Palkinnon saamiseksi pitää olla vuosikokouksessa, ja vuosikokous meni jo. Kiitos tyhjästä!

Jotta en sortuisi silkkaan ruikuttamiseen, kerrotaan viime aikojen kohokohdat: Aialla on kaksi vuotta mittarissa. On käyty silmätarkissa. ENM- ja VWD-tulokset tulivat Hollannista. Aia on nyt todistetusti ja viimeisen päälle priima friidu.

Kävin tällä viikolla treeneissä Aian kanssa. Se kannatti. Pystyin hölköttelemään. Yhteinen rytmi löytyisi niin kivasti, jos voisin juosta. Sain kuitenkin hetkittäin olla Aian kanssa radalla ilman, että ajattelin koko typerää jalkaa, mikä teki hyvää. Viikkotreenit ovat ihan paras psyykkinen voimavara. Aialle on hyväksi saada tehdä agilityä rauhassa ja omillaan.

Katsoin jo kisoja toukokuulle

Täppäsin ilmoittautuminen suunnitteilla -näpykkää. Jentelle. Aia on keppejä vaille hypärivalmis. Keppejä, jotka ovat tuskien taisto. Aia osaa kyllä silloin, kun haluaa. Kun se vielä jonain päivänä kepittää luotettavasti, kiittelen itseäni. Aia tarvitsee saavillisen itseluottamusta. Minun täytyy oppia juoksemaan ja pakittamaan. Koska aloin vain hölkötellä yhtenä kauniina sunnuntaina, uskon vihdoin tavoitteiden olevan saavutettavissa.

Minun pikku salaisuuteni

IMG_3860

Se ei ole Slim N Lift vaan muutamalla eurolla vuonna 2007 Iisalmen Halpa-Hallista ostettu pari nastapohjallisia. Ei tarvitse investoida Icebugeihin, kun nämä tyylikkäät liukuestot antavat satavarman pidon kengissä kuin kengissä. Ne on myös helppo sujauttaa vaikka laukkuun, kun niitä ei tarvitse.

Jäätiköstä hengissä selviämisen lisäksi tammikuu oli muutenkin vaikeuksien konkreettista voittamista. Polvi edistyy. Hitaasti mutta ehdottoman varmasti. Tässä tulevat tärkeimmät tapahtumat:

1) Porraskävelyn oppiminen. Ensimmäistä kertaa tuli tunne siitä, että voin hallita tilannetta.

2) Käynti Anopin fysioterapeutilla, joka murjoi ruhoani tunnin. Jo suoristui ranka ja lantio. Kivoja tuommoiset naimakaupan kylkiäisinä tulevat anopit, jotka hemmottelevat paitsi lapsenlapset myös miniät.

3) Autolla ajaminen. Vapaus! Vähän kyllä alkuun jännitti, mutta tokkopa se kytkinjalan suhteen on niin justiinsa, vaikka vähän väärässä paikkaa kramppaisi. Hyvin kuitenkin meni.

4) Liikunnan ilon löytyminen. Inasen harmitti, kun en saanut raahattua suksia kotiin. Ei täällä tosin ole oikein luntakaan, joten se siitä. Painuin uimahalliin, josta löysin uuden vanhan intohimoni. Ai ai sitä tunnetta, kun saa karauttaa laudan kanssa pelkän rintauintipotkun voimin mummon, toisen ja kolmannen ohi. Sitten saunaan. Uinnista tuleva fiilis asettuu paremmuusjärjestyksessä heti synnytyksen hormonien ja postoperatiivisen opiaattikipulääkkeen jälkeisen euforian perään.

5) Ortopedin hyväksyvä nyökkäys. Jatkan fysioterapialla. Teen inhottavia jumppaliikkeitä, jotka ovat jälleen helppoja, mutta niin vaikeita. Ensin sattui enemmän, sitten vähemmän. Sillä tavalla polvi reagoi kaikkeen uuteen. Paitsi hiihtämiseen ja uimiseen, joista se tykkää.

6) Treeniä, treeniä ja ihan hirveästi treeniä. Nyt muulla ei ole merkitystä.

Palkkioksi hyvin tehdystä työstä ja siksi, että se oli vihdoin mahdollista, kävelin viime viikolla vedettyihin treeneihini. Kolmen kuukauden tauon jäkeen. Agility ei kiinnosta, mutta ryhmä on mukava. Arvelin, että siitä voisi olla turvallista aloittaa. Hallia lähestyessäni vatsassa alkoi lennellä perhosia, vaikka olen väittänyt itselleni, ettei agility merkitse minulle mitään. Aia kiskoi koko matkan. Se kiskoi tosin myös juna-asemalle. Matka pohjoiseen tai näyttelyyn olisi kai kelvannut.

Jente ei ole paragilitykoira. En haluan mennä Jenten kanssa ennen kuin voin mennä kuten Jenten kanssa on aina menty. Krumille yritin heittää kerran lumipalloa. Krumin kanssa agility on aivan liian vaarallista. Aia sen sijaan on turvallinen. Ajattelin, että olemme muutenkin täydellinen pari: toinen ei voi juosta, ja toinen ei osaa kontakteja eikä keppejä. Voimme täydentää toinen toisiamme.

Suunnittelin askelmerkkini viimeisen päälle. Hyvin varovainen piti olla. Vaikka jouduin kävelemään ja keskittymään ensisijassa askeliin, Aia meni hyvin. On sille jotain opetettu oikein.

Tavoitteeni on päästä huhtikuussa kisaamaan. Silloin meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä Jenten kanssa arvokisoihin tänä vuonna. Arvokisanollia meillä on yksi sijalla kaksi. Tänä vuonna olisi vuorossa kymmenes arvokisakesäni. Olen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että tänä vuonna koen isot kisat luultavasti katsomon puolelta. Uskon hyväksyneeni asian aika hyvin: kisaan kesällä, mutta en välttämättä arvokilpailuissa.

Mutta luovuttaa en tietenkään aio!

Reipasta urheiluhenkeä

Olen ollut Anopin hemmoteltavana jo viikon. Erinomaisen, tarpeellisen viikon. Ei ole tarvinnut tehdä mitään erityistä. Samalla, kun polvea ei ole tarvinnut rasittaa liikaa, jalka on saanut sellaista liikettä, jota se tarvitsee. Kemissä on talvi ja pakkanen ja keskustassa ihmiset kulkevat potkukelkoilla. Etelä-Suomesta on tärkeää päästä välillä pois. Reissu on ollut myös siihen tarkoitukseen erinomainen.

Olen opetellut kävelemään portaita. Ensin oli tosi vaikeaa. Nyt onnistuu melkein kuin ei mitään. Patellan alainen kipu vähenee koko ajan. Lisäksi olen uskaltautunut hiihtämään alle kahden kilometrin lenkkejä kerrallaan. Aivan mahtava laji nivelille. Juuri ne lihakset saavat kyytiä, jotka vahvistusta tarvitsevat.

Nyt tarvitsisin yhden ylimääräisen käden ja pokkaa astella sisään Helsingin paikallisbussin etuovesta lapsen, kolmen koiran, matkalaukun, repun, metallihäkin ja suksien kanssa.

Kesäksi Kisakuntoon!

Eilen tuli kuluneeksi viikko polvileikkauksesta. Jalka ei ole näyttänyt suurempia tai pienempiä ihmeparantumisen merkkejä. Pidin yhden välipäivän, kun polvi suuttui kotitöistä. Muuten olen jumpannut jumppani visusti fysioterapeutin ohjeiden mukaan. Jalka ei pysy suorana, patella ei tottele ja nelipäinen reisilihas on edelleen kuin juovuksissa, ei tajua mistään mitään. Mutta liikkeet sujuvat kyynelehtimättä, koska olen niin kova mimmi. Kävelyharjoituksia naapuriin ja talon taakse. Siellä koirat voi vapauttaa käskyn alta: hyppäävät ojan yli ja kirmaavat niitylle, palaavat takaisin (paitsi Jente, joka toisinaan tekee poikkeuksen sääntöön kiertämällä koko joutoalueen ja menemällä kotiin toista reittiä). Lääkäri kielsi menemästä metsään tai epätasaisille pinnoille. Itse en ottanut asiaa puheeksi.

Polvi alkoi tuntua varsin pieneltä riesalta, kun selkä ei suostunut pariin päivään olemaan kivuton missään asennossa. Silloin tämä emäntä päätti lähteä liikkeelle tykkäsi polvi tai ei. Aloitin sauvakävelystä, jota suositellaan. Sauvakävelyä se on kyynärsauvakävelykin. Eh. Selkään sattui niin paljon, että käveleminen sujui helposti. Olen venytellyt ja vanutellut, jumpannut ja jorannut Pätkän kanssa lastenlaulujen tahtiin. Auttoi.

Eilen kävin, tadadaaa, postilaatikolla ilman keppejä. Kiipesin mäen ylös ja alas ja sama takaisin. Melkein kuulin yleisön mylvivän ja osoittavan suosiotaan. En kumartanut, koska selkä.

Tänään jätin keppini portin pieleen ja vein kirjeen kirjelaatikkoon. Matka oli pitkä, kolmesataa metriä suuntaansa. Se sujui verkkaisesti ja hyvin. Irtopala alkoi vihoitella loppumatkasta, mutta ei pahasti. Aikaa kului kaikkiaan kuusitoista minuuttia. Matka keltaiselle laatikolle saa toimia kuntoni mittarina tästä eteenpäin.

Tästä se lähtee, Kesäksi Kisakuntoon! -projekti:

Jalan pitäisi nousta huomattavasti reippaammin, jotta pääsisin projektini välitavoitteeseen eli pystyisin esittämään hurtat Voittaja-näyttelyssä itsenäisyyspäivänä. Jos en pysty, ei harmita, koska Esa on luvannut esittää Aian puolestani. Se olisi näkemisenarvoinen tapaus.