Every second is a highlight

Ainoastaan sen kunniaksi, että olen innostunut viime päivinä katsomaan satunnaisia agilityvideoita ja miettinyt asioita:

(ei siinä mitään muuta uutta ole kuin ihka ensimmäinen kerta kokokeppejä. Syrän.)

Ihan pikkuisen himottaisi jatkaa siitä, mihin jäimme Aian kanssa lokakuussa. Ihan pikkuisen vain.

Parin kuukauden tauko voisi tehdä hyvää

Facebook täyttyi viime viikonloppuna kuvilla shelteistä, jotka katsovat silmä tarkkana agilityn MM-kilpailuja. Tässä on vastaava kuva koikkerista. Sitä ei voisi tv:n töllöttäminen vähempää kiinnostaa. Laitoin sen möllöttämään jakkaran päälle samaan aikaan, kun isänsä duunaa taustalla MM-pronssia. Voi sydämen tykytys ja onnenkyynel mitkä skabat! Onnea tuhannesti, Outi!

kuva (4)

Olen vältellyt blogin kirjoittamista, koska en tiedä, mitä sanoa.

Kamelin selkä katkesi. Nyt annan Aian jäädä potemaan juoksuaan ja olemaan koikkeri. En jaksa vaivata päätäni Aialla. En jaksa sitä, että koira pitää hetsata ja saada asennoitumaan oikein jokaiselle esteelle erikseen. En jaksa yrittää niin paljon ja saada vastineeksi niin vähän.

Aia teki AST:n supermölleissä oikein hienon treeninomaisen suorituksen ja oli medimöllien kolmas:

Jos olisin pakannut koikkerini autoon ja huristellut kotiin, mieli olisi jäänyt iloiseksi. Mutta niin, vartin päästä edellisestä startista lähdin uusintakierrokselle. (Rataa ei ole videolla.) Kahden esteen jälkeen Aia alkoi haistella maata. Ei sitä kiinnostanut mennä.

Supermölleissä sain leikittämällä Aian jatkamaan matkaansa. Epäilen, saanko sitten, kun radalla on käännöksiä, kepit, kontaktit ja vaikka mitä vaikeaa. Riittääkö Aian menohalu suoriutua sellaisista? En rehellisesti sanottuna tiedä, kestääkö se tai tuleeko Aiasta kisakoiraa.

Jotain hyvää pitää mainita. Kisapaikoilla Aia on kuin kotonaan. Iloitsee koirista ja ihmisistä. Jos paineistuu, ei paineistu ympäristöstä. Ostin Budget Sportista alennus-Inovit. Tuli parempi mieli.

kuva (5) kuva (6)

Upeissa iPhone-otoksissa Aia tapaa lenkillä satunnaisen lapsen. Miksi tämmöisiä kuvia? Jotta muistaisin, että Aia on täydellinen kaikkialla muualla paitsi agilityssä. Se on jotain se.

Olemassa olemisen vaikeus

Sarjassamme takaiskuja:

Yhtenä päivänä Aia paineistui tavallisesta tutusta tempusta niin paljon, että lähti istumaan terassille. Nopeiden muistutuspalkkausten jälkeen odotin, että Aia tekisi koko tutun tempun ilman välipalkkaa. Ei Aia tehnyt. Aia häipyi.

Tiedän, että Aia on herkkä, mutta että niin herkkä! Kävelin rauhallisesti sisälle, suljin oven perässäni, hajoilin, palasin takaisin ja jatkoin temputtelemalla muuta. Ei mitään ongelmaa. Aia on paineistunut viimeksi vuosi sitten. Luulin sen olevan jokin pentuvaihe.

Toisella kertaa olimme hallilla, kun Aia ei uskaltanut painaa keinua maahan. Aia ei uskaltanut hypätä edes liikkumattoman keinun päälle. Aia ei ole koskaan pelännyt mitään, ja keinua se rakastaa. Kotona opetin Aialle uutta temppua. Aia olisi kovasti halunnut temppuilla, mutta jokin sisäinen dilemma esti. Aia kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puuroa. Aian käytös oli kerta kaikkiaan epänormaalia. Tämän on pakko olla jokin vaihe.

Mutta!

Aia on ollut ihan huippu radalla. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että meidät on tarkoitettu sinne. Radalle, juoksemaan, yhdessä. Jos Aia yhtenä hetkenä kammosi keinua, toisella se juoksi innosta mykkyräisenä radalla. Täydellinen agilityvirekin löytyi. Mistä lie. Aia odotti tunnin vuoroaan. Ensimmäistä kertaa tänä kesänä kentällä ei ollut kuuma. Rallattelimme vain kahta putkea ja yhtä hyppyä. Aia ei voinut kiertää siivekettä kauniisti ja kootusti neljänkympin hypyllä – niin hyvällä draivilla Aia meni. Sydän. Totesin, että neljäkymmentä on vielä liian korkea. Se vaatii pieneltä kropalta paljon. Hankalissa ekaa-kertaa-jotain-uutta–käännöksissä korkeus saa olla korkeintaan kolmekymmentä, muuten 35. Aia oppii vihdoin hyväksi agilitykoiraksi.

Muita pelkotapauksia Aialla ei ole ollut. Päinvastoin se on ollut mainio. Hyvää oli myös se, että jokaisen kolmen kammotilanteen jälkeen Aia säilytti toimintakykynsä. Teimme välittömästi jotain muuta eikä vastoinkäyminen näkynyt koirassa. Keinulle en ole uskaltanut vielä palata, mutta keppejä on tehty. Aluksi pelkäsin, mitä kepeillä voisi tapahtua, koska niillä Aia joutuu laittamaan itseään likoon. Aivan turhaan.

Kuulkaa Moran sulosointuja (piti pienentää äänet puoleen siltä varalta, että jollain raukalla sattuisi olemaan kajarit päällä):

Keyword

Vire.

Jenten kanssa en ole oikein ymmärtänyt, mitä vireen hallinnalla tarkoitetaan. Jente menee hyvin ohjasin miten hyvin tai huonosti tahansa. Jente on aina sama. Jente ei keitä yli eikä ali. Jente on tunneoppinut. Jente oli sitä heti, kun aloimme harjoitella agilityä.

Jossain vaiheessa luulin, että Aian kohdalla on kyse motivoimisen onnistumisesta ja epäonnistumisesta. Se hämäsi. Aian leikkimisessähän ei ole ollut mitään vikaa. Sen sijaan viretila on ratkaiseva tekijä.

Demonstroidaanpa – jos viretila ei ole kohdallaan, eli yritän mennä Aian kanssa ihan tuosta noin vain, Aia menee näin:

Eli ei mene.

Puoli minuuttia myöhemmin en ole muuttanut mitään muuta kuin itseäni:

Vire ei ole toki täydellinen. Ei minulla ole mitään hajua, miten sellaiseen pääsee. Vaikeassa kohdassa tuntui kuin koirasta loppuisi potku kesken radan. Vaihtoehtoja ovat, että Aia menee noin, tai että Aia ei mene ollenkaan. Noin on täydellinen. Alavireiselle koiralle on tärkeää osata suoriutua annetusta tehtävästä. Meno katkeaa kuin leikaten, jos Aiaa pyytää tekemään jotain, mitä se ei vielä osaa. Tunneoppimisesta en osaa sanoa.

Fiilistelen edelleen sitä, ettei Aia ohittele hyppyjä. Kolme kuukautta sitten Aia ei suostunut sitoutumaan edes riemurallin juoksemiseen. Nyt se ei tule ohi millään. Aiaa ei tarvitse puskea esteille. Riittää, kun vain linjaa.

Takakiertoa pitää vahvistaa ennen kuin Aia voi tehdä sen radalla. Ohjauksen puolesta Aia on kisavalmis, kun saan opetettua sille lisäksi lähestymiskäskyn. Ei ole vaikea juttu, mutta kaikki ajan kanssa.

Alavireisen koiran kanssa on hienoa se, että on pakko oppia, kuinka koiraa tulee viedä. Suhde ja rytmi kehittyvät alusta saakka. Jenten kanssa ne eivät meinaa vieläkään aina löytyä. En voi koskaan saada Jenteen yhtä hyvää kontaktia kuin Aiaan.

Viltti

Olen usein miettinyt, miksen ole surrut Nelehiä sen enempää. Vastaus on seurannut alati liikkeitäni, joten en ole kiinnittänyt siihen huomiota: Aia on lohtukoirani. Koikkerinkoulutukseni liitelee välillä kummallisissa sfääreissä ja yllä lukee syy. Neleh kuoli keskiviikkona. Lähdin treenaamaan Aian kanssa perjantaina. Videokamera on seurannut mukana eikä pelkästään siksi, että se on kouluttajan paras ystävä. En koskaan ehtinyt purkittaa Nelehin kypsän iän temppuja, ja se harmittaa. Se harmittaa yllättävän paljon. Harmittaa, etten näe Nelehiä enää sellaisena kuin sen muistan.

Muut koirat ovat vain koiria. Olen ajatellut, ettei Aiassa ole elämän koira -ainesta. Miten missään koirassa voisi olla Nelehin jälkeen? Vastikään kauniina kesäiltana temputellessamme pihalla, minulle valkeni jotain. Meillä oli valtavan hauskaa, kun opettelimme uutta temppua. Hetki oli hieno eikä mitenkään epätavanomainen. Olemme tehneet yhdessä jo niin paljon, että välillämme on side, joka on vahva, kunnioittava ja molemminpuolinen. Seurakoira-spanieleilleni yhteistyö ihmisen kanssa on yhdentekevä asia, toisin kuin paimenillemme, jotka liimautuvat omistajaansa aivan itsestään. Side koikkeriin on spesiaali, ja pidän Aian kanssa saavutettua luottamusta etuoikeutena.

Mitä elämän koira -asiaan tulee, meillä on Aian kanssa koko elämä aikaa kokea kaikkea hienoa. Se oli loistava oivallukseni. Vastoinkäymisten jälkeen agilitystä on tullut entistä antoisampaa. Aia on opettanut nauttimaan jokaisesta onnistuneesta hetkestä. Kun Neleh kuoli, jäljelle jäi kasa pystejä ja titteleitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Tärkein saavutuksemme seisoisi nättinä kirjahyllyn päällä, jos asuntoomme sellainen mahtuisi. Muuta arvoa sillä ei ole. Sen sijaan muistot yhteisen matkan varrelta ovat kullanarvoisia.

Aia-agility ei ole päämääräkeskeistä vaan hetkessä elämistä. Se ei ole välitavoitteita, jotka saavuttamalla todistan itselleni jotain. Se ei ole maineen tai kunnian hakemista eikä halua olla paras tai voittaa. Sen sijaan minulla kriteeristö, jota pyrin toteuttamaan ja joka muokkautuu jatkuvasti tilanteen mukaan. Aia ei osaa isoa määrää agilitytemppuja, enkä halua tehdä agilitystä vaikeaa. Pari juttua tahdon opettaa sille, mutta se saa tapahtua ajallaan.

Kesällä emme ole harjoitelleet mitään uutta. Harjoitelleet olemme. En muista kesää 2014 lomailun tai rentoutumisen perusteella. Muistan sen hyvän mielen treeneistä. Rakastan kesää, lämpöä ja hellettä. Kun siihen yhdistää agilityn, en voisi olla tyytyväisempi. Pidämme agilitystä taukoa talvella, kun on pimeää ja kylmää.

Yritin keskittyä tukemaan nuorta koiraa radalla ja ohjaamaan Aiaa, kuten Aiaa kuuluu. Välillä onnistuin paremmin, välillä huonommin, minäkin tarvitsen harjoitusta. Aian itseluottamus on kasvanut. Kevään mummolaharjoittelun jälkeen Aia ei ole ohittanut kertaakaan hyppyä tahallaan. Uskomatonta. Aiasta tuli luotettava agilitykoira.

Vaikka heinäkuun jokaisessa treenissä oli helle, tänään 30 astetta lämmintä ja koirat läkähtyneitä jo matkasta Purinalle, Aia on mennyt hyvällä draivilla. Aian hyvä draivi on rajallinen. Minulle riittää, että Aia juoksee session tai kaksi juoksaria ja tekee kaksi kertaa ratapätkän. Se sopii Aialle. Lisäksi voimme naksutella niin paljon kuin jaksan.

Tämä video on virstanpylväs Aia-agilityn historiassa. Se ei ole tsemppivideo. Siitä ei vain tarvinnut poistaa mitään. (Lisäksi olen pikkuisen ylpeä lankkujuoksusta.)

Ruoka-aika ynnä päiväyksen ylittänyt maksamakkara

Aian 2×2-projekti. Niin, mitä siitä sanoisi. Annoin kertaalleen olla, palasin kuukauden kuluttua takaisin sorvin ääreen ja totesin, että ei toimi vieläkään. Aia oli alun perin innosta pinkeä, kun palkkasin yhtä ja kahta avointa porttia lelulla. Into loppui kuin seinään, kun tuli kulmaa ja haastetta. Ei Aiaa huvittanut yrittää, käveli. Temppu itsessään on Aialle hyvin helppo, mutta koiran motivaatio ei riitä sen pidemmän suorituksen tekemiseen. Tiesin sen jo leikkiin ryhtyessäni. En osaa kouluttaa koiraa sellaiseksi, että se yrittäisi ja yrittäisi ilman palkkaa.

Hypyillä koettu onnistuminen lisäsi itseluottamustani. Susan Garrett ei ole tavannut Aiaa, joten päädyin soveltamaan koulutusmetodia Aialle sopivalla tavalla. Tekemään asioita, joita pitäisi välttää, ja välttämään asioita, joita pidetään tärkeinä. Roomaa ei rakenneta yhdessä yössä, mutta tie on oikea – tunnen Aian ja tänään Aia on edistynyt.

Haastoin Aiaa. Aia ajatteli eikä antanut periksi. Tästä se lähtee, Aian kepit, tunnen sen nahoissani. Aian ensimmäinen kerta kolmella portilla:

Pakko kimittää. Naapurit nukkuvat.

Paita ja peppu

Intouduin juhannuksen kunniaksi temputtamaan Moraa. Meillä pitää olla jonkinlainen suhde, jos aion tehdä sen kanssa agilityä.

Aia ja Mora ovat huvittava parivaljakko. Parhaat ystävykset. Tandemkouluttaminen on koukuttavaa. Mora on ollut kuviossa mukana vasta muutaman päivän ajan ja olen innostunut hiiteen.

Aia-pentu oli työläs koulutettava. Nyt Aiasta on tullut fiksu aikuinen. Olen ajatellut, etten jaksa kouluttaa pentua ainakaan sataan vuoteen. Pyörsin ajatukseni. Mora ei ole koulutettavana lainkaan työläs. Mora tuntuu koiralta, jonka kanssa voisi mennä sieltä, mistä aita on matalin. Mora on juuri sellainen ärsyttävä broilerisheltti, joka oppii kaiken nopeasti ja toimii kuin ohjaajan ajatus.

Mora ei ole herkkis. Siinä, missä Aialta ei missään nimessä saa vaatia mitään, Moralta pitää. Moran pieni ego kaipaa haastamista. Huomasin, ettei se edisty tempuissa, jos vaatimustaso ei nouse nopeasti.

Aia on ollut aina luonteva välineiden ja pintojen kanssa. Moralla puolestaan on mukavuusalue. Mora on kiltti, mutta Moralla on oma mielipide. Mora ei ole vielä temppuillut niin paljoa, että se rakastaisi touhua ja osaisi ehdottaa runsaasti eri vaihtoehtoja. Ei siihen kauaa mene.

Aia otti yhtäkkiä pulttia laatikoiden ja oven paukauttamisesta. Aia on tehnyt pentuna monenlaisia paukutteluleikkejä eikä se ole kertaakaan hätkähtänyt. Ei ole Aian tyyppistä pelätä mitään. Naksuttelin Aian paukuttamaan ovea vielä pari kertaa, mutta koira oli silti epävarma. Annoin siis olla. Kai se menee ohi, jos asiaan ei takerruta. Poloinen sai sitten tehdä temppuja, joita se jo osaa ja joista sille tulee hyvä mieli.

Yleensä temputtamiseni on päämäärätöntä naksuttelua. Eiliseltä istumalta halusin kuitenkin kokeilla opettaa molemmille koirille nopeasti yhden uuden tempun. Tempun piti olla helppo, ja koska kumpikin osaa kiertää esteen, kahdeksikon kiertäminen jalkojen ympäri sopi tarkoitukseen hyvin: Aia pääsi videon vaiheeseen parissakymmenessä sekunnissa. Moralle piti aloittaa naksuttamalla sekunnin välein, joten tein kaksi muutaman minuutin toistoa ennen kuvaamista.

Kaikki, joita kiinnostaa vain sheltti, joutuvat nyt vahtaamaan myös koikkerin touhut. Ähäkutti.

Kyllä, minua vähän nolottaa se, että nykyään kimitän koiralle. Olen aina ollut möreän karjuvaa sorttia. Tämä on kokonaan koikkerin syytä. Mutta myös Jenten silmissä säkenöi, kun sille vähän lirkuttaa ennen rataa, vaikkei se todellakaan ole tottunut mihinkään hempeilyyn.


Karsintoja en ole vielä ehtinyt miettiä. Rovaniemelle lähteminen on kotimaan mittakaavassa ponnistus. Olen tarkistanut, että valmistautumislistassa kohdat majoituskaksi vapaapäivää töistäjunaliput Hki–Roi–Hkiilmoittautuminenlapsenhoitoturvaistuimen sijainti ja koiranhoito ovat järjestyksessä. Pakkaaminen on reissun suuri haaste. Mitä voi jättää pois, kun käsiä on vain kaksi? Tänä vuonna saan lisäksi pärjätä kokonaan ilman kepoa.

Keskitän nyt kaiken tarmoni kipeän lapsen hoitamiseenitse terveenä pysymiseen sekä perjantaina Helsingin päärautatieasemalle raahautumiseenkisan kannalta tarpeettomien perheenjäsenten junasta poispotkimiseen ja yön viettämiseen istuen lemmikkivaunussa. Aion kohdistaa ajatuksen itse kilpailuun vasta, kun lauantaiaamuna pääsen Ounashallille saakka. On turha hötkyillä ennen sitä.

Tyttö on tähti

Aia ei kiertänyt yhtään hyppyä. Ei ainakaan sellaista, joka sen olisi ollut mahdollista suorittaa huonon ohjauksen perusteella. Aia meni niin lujaa, että sinkosi ulos kentältä. Peukku sille. Tässä menee Aia, agilitykoira:

Aialla ei ole ollut tapana lähteä lintujen perään. Nyt on. ’Se’ oli harakka, joka laskeutui kolmannelle kentälle.

Loppukevennyksenä tulee pikku Mora, joka täytti puoli vuotta. Kaiken, mitä Mora tekee ensimmäistä kertaa, Mora tekee niin kuin olisi tehnyt ennenkin:

Koira, joka vihaa hyppyesteitä, hyppää

Kiitos Kaisalle teknisestä toteutuksesta ja Lealle henkisestä tukemisesta!

Kirjoitamme Aian kanssa blogia poski poskea vasten. Naksuttelin juuri. Koikkerin kiintymys on suorastaan liikuttavaa. Aia ei ole paijailtava yksilö, mutta tempputuokion jälkeen se kyhnyttää kyljessä. On niin uskollista että. Temppuilijana Aia on kyltymätön. Se ei saa tarpeekseen naksuttimen helinästä.

Kaisan hyppyesteet ovat olleet käytössämme muutaman viikon ajan. Aian ehdollistaminen hyppyihin on ollut suuri menestys. En olisi uskonut. Olen noudattanut visusti Lean ohjeita. Olisin voinut tarttua tuumaan jo paljon aiemmin. En ole uskaltanut tehdä agilityä matalalla vireellä enkä syytä itseäni. Minulle kävelevä koikkeri merkitsee rangaistusta.

Ajattelen lähtökohtaisesti niin, ettei agilityä kannata tehdä hitaasti. Koira ei itsestään nopeudu. Joku paimenkoira kenties, mutta muiden koirien suhteen en laskisi harrastustani tuurin varaan. Viime aikoina olen joustanut hieman mielipiteeni suhteen. Naksuttelu on Aialle yksi erillinen harrastus. Aia ei edes suostu tekemään temppuja ilman nakustinta. En ole koskaan rajoittanut sheippaamista. Vasta nyt olen vienyt sen agilitykentälle ja hoksannut, että voin harjoitella agilityä sotkematta oikeaa agilityä. Naksuttelu mahdollistaa suuremman harjoittelumäärän kuin Aian moottori kestää.

Esa tuumasi, että täytyy olla vaikeaa suorittaa hyppy yhtä hitaasti kuin Aia. Naksutussessiomme tosiaan tuskin vakuuttavat ketään. Aia kävelee. Kävelystä huolimatta Aia näyttää pitävän yhteisistä hetkistämme: Aia ehdottaa hyppäämistä itse. Tarjoaminen ei ole koskaan vahinko. Kun lopetamme, Aia jää seisomaan epäuskoisena sijoilleen eikä haluaisi lopettaa.

Aia on kehittynyt. Se ei enää ohittele tieten tahtoen. Hyppyjen naksuttelu on maailman tympeintä puuhaa, minun mielestäni. Se on pakollinen paha ennen seuraavaa tasoa. Näköjään vaiva palkitaan. Yhdellä hypyllä kävelemisessä ei ollut mitään nähtävää. Seuraavasta vaiheesta koostin pätkän. Sanotaan sitä vaikka nakutteluksi, koska hypyillä Aialle ei ole riemua, jota naksuttelussa yleensä:

Neljällä hypyllä voi tehdä vaikka mitä. Koska hypyt ovat alkaneet vihdoin sujua, olemme alkaneet harjoitella ohjaamista. Se vasta on hauskaa puuhaa.

Olen löytänyt Aian kanssa harmonian, joka minulta on puuttunut. Aivan kuten Jenten kanssa myös Aiaa ohjatessa on opittava kantamaan vastuu radalla oikealla tavalla. Sen löytäminen vie aikaa, mutta Jenten kehitykseen verrattuna olemme Aian kanssa jo valtavan pitkällä.

Totta kai Aian moottorittomuus harmittaa jonkin verran. Ymmärrän hyvin, että ihmiset hankkivat koiria, joissa on ytyä ja joille voi asettaa kisatavoitteita. Pentua hankkiessani hahmotin mielessäni janan, jonka ääripäihin asetin pahimman ja parhaimman mahdollisen kuviteltavissa olevan tilanteen. Kokonaisuutta ajatellen sijoitan Aian tällä hetkellä reilusti paremman puolelle.

Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Vaikka Aia ei ole unelmien täyttymys, se yrittää parhaansa. Minä puolestani yritän olla unohtamatta sitä koskaan.

Aian vire on paras illalla, silloin se on nopeimmillaan. Muulloin fiiliksen löytäminen voi jäädä puolitiehen. Enempää analysoimatta viime viikolta koira, jolle kolme peräkkäistä hyppyestettä olivat ennen motivaation varma tappaja:

Suoraan meneminen ja kääntyminen ovat kaksi eri temppua. Kummankaan harjoittelu ei syö toista. Tällä hetkellä Aian kehitys suoralla laahaa luonnollisesti perässä, koska sen harjoitteleminen on ollut niin vaikeaa, vastatuuleen ohjaamista. Tuntuu kuin vaatisin Aialta jotain, mihin se ei kerta kaikkiaan pysty. Pelkän juoksusuoran harjoittelu on tuloksetonta, joten en tee sitä. Quita-koikkeri ei oppinut sitä, vaikka harjoitteli yhtä paljon kuin Jente. Ei Aiakaan opi. Jente ja muut cavalierini, kuten suurin osa koirista, hyötyy sellaisesta harjoittelusta. Se on niille ja ohjaajille hauskaa, helppoa ja motivoivaa. Mutta tällaisten koikkereiden kanssa se on yhtä turhan kanssa. Ohjaajalle jää vain paha mieli.