Seuraavassa elämässä nukun. Nukun pitkään.

20140628_4MG_6225

Arvatkaa, kuka taustan aurinkoisin tyyppi on.

Rovaniemi. Auringon porotusta, poroja ja Suomen hienointa agilityä.

Kuvittelin nukkuvani hyvin ja tekeväni pitkiä maastolenkkejä Jenten kanssa koko maajoukkuekarsintoja edeltävän viikon. Todellisuus irvisti vasten kasvoja. Kepo lensi Amerikkaan, Pätkä sairasti ja oma oloni oli kehno. Energia kului arjesta selviytymiseen. Koirat olivat suorastaan heitteillä. Pätkä piti raahata lääkäriin vielä perjantaina, mikä toi lisäjännitystä matkalle. Tulisiko siitä mitään?

Juna P 265 oli niin halpa, hidas ja epätoivottu yhteys Rovaniemelle, että lisäksemme vain kaksi kissaa ja aussie puksuttelivat lemmikkivaunussa Lappiin. Dumppasin Moran, Pätkän ja korstorattaat Tampereelle. Hengähdin helpotuksesta. Vain koikkeri lähti seuraneidiksi todistamaan, kuinka isänsä nappasi maajoukkuepaikan parin päivän kuluttua. Oikaisin itseni kolmelle istumapaikalle, nautin minuna itsenäni olemisesta ja nukuin. Eihän VR:n penkeillä voi nukkua pitkään yhtäjaksoisesti, mutta kyllä ne kotiolot voittivat.

Puoli kahdeksan perästä lauantaiaamuna Senni ja Mutsi odottivat asemalla. Poikkesin katsastamaan syksyllä varaamani kahden hengen Saari-tuvan. Se oli yhtä soma ja edullinen kuin viime näkemällä. Matkustimme tyylikkäästi, väistelimme poroja ja päädyimme Ounashallille.

Lauantain radat olivat superkivat. Niillä karsittiin nopeat koirakot jatkoon. Radoissa ei ollut koko viikonloppuna mitään liian vaikeaa Jentelle. Buranaa se vaati, mutta keskittymiseni oli loistava. Pystyin parhaimpaani.

Radalla 1 Jente rämähti suoraan päin ensimmäistä rimaa. Olisinpa nähnyt, miten kipeää Jenteen sattui. Ihmettelin vain, miksi myös kolmas rima tippui. Raukalla kihelmöi varmaan vielä kepeilläkin. Adrenaliini virtasi. Täydellisen keskittymisen jälkeen on melkein epäinhimillistä, ettei pääse suorittamaan rataa kokonaisuudessaan.

Rata 2 oli hyvän fiiliksen rata. Putkesta palaaminen on Jenten tyyppivirhe, joten tänään pitäisin huolen siitä, ettei se sortuisi outoihin putkikieltoihin monien muiden koirien tavoin. Kaikki meni hyvin, kunnes lopussa otteeni heltiää. En tee mitään. Ohjaus loppuu, koira lenkittää. Seisoin putken suun edessä, vaikka tutustumisessa vannotin välttäväni sen. Jotenkin Jente onnistui sujahtamaan tunneliin ilman kieltoa. Kaikkein parhainta on tulla maaliin ilosta hykertelevän Jenten kanssa ja kiittää koiraa hyvin tehdystä työstä.

Vasta radan jälkeen jysähti – tein Jentelle yliaikanollan! Jenten täytyi pudota finaalista. Vajosin kuin Titanic Atlanttiin. Mökkiin laahustettuani sain maapallon toiselta puolen viestin: ”PÄÄSIT HUOMISELLE” ja ”JEE!!!”. Käskin Mutsin lopettaa niille sijoilleen Jenten nakkien syömisen. Kolme riittäisi hyvin huomiselle. Tarkastin vielä lähtölistan. Pohjalta pääsee aallonharjalle nopeasti. Kyynel silmäkulmassa: minun Jenteni pääsi nopeiden koirien joukkoon.

Sunnuntaina radat jatkoivat lauantain linjaa. Vaatimustaso kasvoi vähän, muttei Jente-vinkkelistä liikaa. Oli selvää, että tänä vuonna joukkueet ratkottaisiin nopeuden, ei virheiden perusteella. Se on aivan oikein minun mielestäni. Oli suuri kunnia saada kisata Jenten kanssa sellaisessa porukassa. (Kyynel.)

Sunnuntaina olin paremmassa kunnossa. Kunnon ruoka ja täydellisesti nukutut kahdeksan tuntia oikeassa sängyssä tekivät ihmeitä. Olin levännyt eikä mitään paikkaa kolottanut.

Rata 3 ei olisi voinut rullata paremmin. Silti Jente ei tule takakierto-persjättöön, vaikka ajoitukseni, ohjaukseni ja ajatukseni ovat kohdillaan. Jente, joka on tehnyt takakierto-persjätön lukemattomia kertoja, ei osannut toimia. Tämä virhe on minulle täysi mysteeri. Sellaista se on, kun tehdään töitä elävän eläimen kanssa. (Myöhemmin Jente kiertää hyppyestettä tajuamatta hypätä sitä kuka ties mistä syystä, mutta ei takerruta nyt siihen.)

Radalla 4 Jenten rytmi kepeillä sekoaa. Eh? Milloin Jente olisi mokannut kepit keskellä estettä. Ei koskaan?

Ennen finaalia lensin jälleen matalalla. Mikä ihme Jenteä vaivaa? Miksi se oli törttöillyt jo kolmella radalla? Eikö se ihan totta osaa edes pujotella? Kokosin ajatukseni, nollasin ja lähdin finaaliradalle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Menin tutun Jenten kanssa ja luotin koiraani. Jente luotti minuun.

Vasta kotona näin videolta, kuinka Jente teloo itseään kisan ensimmäiseen hyppyesteeseen. Jenteen todella sattuu. Olen joutunut hyväksymään sen, että Jente ankattaa ensimmäisiä hyppyjä jonkin verran. Videolta näkyy, että Jente hyppää normaalia huonommin läpi kisan. Viikonlopun outouksiin voisi löytyä käypä selitys siitä, ettei koira ollut tärskyn jälkeen aivan kunnossa.

Radalla 5 en säästellyt kontakteja, rimoja, mitään. No, kepit varmistelin tarkoituksella. Yksi lipsahdus meinasi sattua, mutta veto oli ehdottomasti viikonlopun parhaimpamme. Se oli meitä. Aika riitti ja olisi riittänyt tiukempaankin ihanneaikaan. Pistesaldoon kilahti 25,40 pojoa, joiden turvin Jenten lopullinen sijoitus vuoden 2014 maajoukkuekarsinnoissa oli 25:s. Se oli aivan ihana tapa päättää kilpailu.

Grillin kautta junalle. Köröttelin tulomatkan tavoin yön lemmikkivaunussa. Aamulla töihin.

Viime vuonna karsintojen viisi rataa Jenten kanssa olivat raskas kokemus. Tällä kertaa olin kilvan jälkeen äärimmäisen rentoutunut ja täynnä uutta intoa. Tuskin kilpailu oli viime vuotista kevyempi, mutta niin, kyllä se kotiolot voitti.

Siitä ei ole vuottakaan, kun pystyin vielä menemään agilityä Nelehin kanssa. Neleh oli siinä tuttuna ja luotettavana. Sitten se oli iäksi poissa. Vaikka Neleh ei kisannut muutamaan vuoteen arvokisoissa, tämän kesän kisat olivat haikeat. Kuudet yhdessä koetut arvokisat ja yksi SM-mitali ovat jättäneet jälkensä. Monet muistot nousivat pintaan. Menetettyä ystävää ei voi korvata. Jente on silti täyttänyt Nelehin jättämää aukkoa. Huomaan sen nyt.

Jente on jo kahdesti vienyt minut sunnuntain finaaliin. Lauantailta tippuminen oli ajatuksena kamala. Se oli kamala siksi, että halusin olla siellä Jenten kanssa. En kenenkään muun. Nelehiä ei ole, Fasu ei olosuhteiden pakosta koskaan päässyt ja Eosta ei siihen ollut. Jente on viimeinen. Näitä cavaliereja ei enää tule mistään. Minulle on kunnia pitää lippua korkealla linjan viimeiseen arvokisasuoritukseen saakka.

Mitä opin? Että osaan kilpailla. Mikään ei vaikuttanut keskittymiseeni. Olin jännittämisen ja tulospaineiden yläpuolella. Olen valmis.

En voi olla täysin tyytyväinen viikonloppuumme. Karsinnat ovat agilitykilpailujen agilitykilpailut. Ei kai kukaan halua suoriutua siellä perussuoritustaan huonommin. Teimme huonomman ja paremman nollan. Yhden ohjaukseen tulematta jättämisen voin vielä katsoa läpi sormien. Kaksi radoista koira päätti jo ensimetreille. Se harmittaa. Radat olisivat voineet olla meidän. Tärkein tuli silti todistetuksi: tiedän, että perussuorituksemme riittää ihanneaikoihin. Jente ei ole kansainvälisen huipputason koira, mutta on se niin pirun hieno cavalieri ja muutenkin näppärä elukka, että saan olla siitä ylpeä.

Sen verran jäi mukavasti hampaankoloa kaihertamaan, että toivon pääseväni Jenten kanssa karsimaan vielä kerran. Mitään estettä sille ei ole, jos Jenten suoritusajat ovat 7-vuotiaana samaa luokkaa kuin tänä keväänä.

Nyt Jente pääsee pitkille metsälenkeille juoksemaan.

Advertisement

Paita ja peppu

Intouduin juhannuksen kunniaksi temputtamaan Moraa. Meillä pitää olla jonkinlainen suhde, jos aion tehdä sen kanssa agilityä.

Aia ja Mora ovat huvittava parivaljakko. Parhaat ystävykset. Tandemkouluttaminen on koukuttavaa. Mora on ollut kuviossa mukana vasta muutaman päivän ajan ja olen innostunut hiiteen.

Aia-pentu oli työläs koulutettava. Nyt Aiasta on tullut fiksu aikuinen. Olen ajatellut, etten jaksa kouluttaa pentua ainakaan sataan vuoteen. Pyörsin ajatukseni. Mora ei ole koulutettavana lainkaan työläs. Mora tuntuu koiralta, jonka kanssa voisi mennä sieltä, mistä aita on matalin. Mora on juuri sellainen ärsyttävä broilerisheltti, joka oppii kaiken nopeasti ja toimii kuin ohjaajan ajatus.

Mora ei ole herkkis. Siinä, missä Aialta ei missään nimessä saa vaatia mitään, Moralta pitää. Moran pieni ego kaipaa haastamista. Huomasin, ettei se edisty tempuissa, jos vaatimustaso ei nouse nopeasti.

Aia on ollut aina luonteva välineiden ja pintojen kanssa. Moralla puolestaan on mukavuusalue. Mora on kiltti, mutta Moralla on oma mielipide. Mora ei ole vielä temppuillut niin paljoa, että se rakastaisi touhua ja osaisi ehdottaa runsaasti eri vaihtoehtoja. Ei siihen kauaa mene.

Aia otti yhtäkkiä pulttia laatikoiden ja oven paukauttamisesta. Aia on tehnyt pentuna monenlaisia paukutteluleikkejä eikä se ole kertaakaan hätkähtänyt. Ei ole Aian tyyppistä pelätä mitään. Naksuttelin Aian paukuttamaan ovea vielä pari kertaa, mutta koira oli silti epävarma. Annoin siis olla. Kai se menee ohi, jos asiaan ei takerruta. Poloinen sai sitten tehdä temppuja, joita se jo osaa ja joista sille tulee hyvä mieli.

Yleensä temputtamiseni on päämäärätöntä naksuttelua. Eiliseltä istumalta halusin kuitenkin kokeilla opettaa molemmille koirille nopeasti yhden uuden tempun. Tempun piti olla helppo, ja koska kumpikin osaa kiertää esteen, kahdeksikon kiertäminen jalkojen ympäri sopi tarkoitukseen hyvin: Aia pääsi videon vaiheeseen parissakymmenessä sekunnissa. Moralle piti aloittaa naksuttamalla sekunnin välein, joten tein kaksi muutaman minuutin toistoa ennen kuvaamista.

Kaikki, joita kiinnostaa vain sheltti, joutuvat nyt vahtaamaan myös koikkerin touhut. Ähäkutti.

Kyllä, minua vähän nolottaa se, että nykyään kimitän koiralle. Olen aina ollut möreän karjuvaa sorttia. Tämä on kokonaan koikkerin syytä. Mutta myös Jenten silmissä säkenöi, kun sille vähän lirkuttaa ennen rataa, vaikkei se todellakaan ole tottunut mihinkään hempeilyyn.


Karsintoja en ole vielä ehtinyt miettiä. Rovaniemelle lähteminen on kotimaan mittakaavassa ponnistus. Olen tarkistanut, että valmistautumislistassa kohdat majoituskaksi vapaapäivää töistäjunaliput Hki–Roi–Hkiilmoittautuminenlapsenhoitoturvaistuimen sijainti ja koiranhoito ovat järjestyksessä. Pakkaaminen on reissun suuri haaste. Mitä voi jättää pois, kun käsiä on vain kaksi? Tänä vuonna saan lisäksi pärjätä kokonaan ilman kepoa.

Keskitän nyt kaiken tarmoni kipeän lapsen hoitamiseenitse terveenä pysymiseen sekä perjantaina Helsingin päärautatieasemalle raahautumiseenkisan kannalta tarpeettomien perheenjäsenten junasta poispotkimiseen ja yön viettämiseen istuen lemmikkivaunussa. Aion kohdistaa ajatuksen itse kilpailuun vasta, kun lauantaiaamuna pääsen Ounashallille saakka. On turha hötkyillä ennen sitä.

Suomen kolmaskymmenesensimmäinen toivo

Olin seonnut laskuissa. Tarkistus kertoi, että vuorossa olivat Jenten toiset ja Sannan seitsemännet maajoukkuekarsinnat. Myös Aia oli mukana, mutta tämä on Jenten hetki.

Jenten turvotus oli laskeutunut perjantaihin mennessä. Itselleni väitin, että keuhkoputkentulehdukseni on jo paljon parempi. Lähdimme matkaan tällaisella setillä:

2013-07-19 21.47.55

Saavuimme lauantain vastaisena yönä kisapaikalle. Japani-majoitukseni kalpeni hieman matkailuautojen rinnalla. Peitin ikkunat, sujahdin villasukat jalassa makuupussiin, vedin cavalierviltin korviini eikä minulla ollut mitään valittamista. Ei tullut vilu, ja vanha kunnon Titanikki oli juuri oikea tyyny sellaiseen hetkeen.

Aamulla heräsin varhain. Ilmassa oli hyvän kisapäivän tuntua. Toimitsijatkin olivat iloisia. Tutustuin, yskin, tutustuin ja yskin vielä lisää. Kurkkua kutitti niin, että olin oksentaa monta kertaa viisiminuuttisen jälkeen. Painuin kapseliini lepäämään. En saisi rempoa liikaa. Oli 98 koirakkoa aikaa toipua. Kepo piti minut kotoa käsin perillä kisan kulusta.

Päätin, että juoksen radan vaikka viimeiseen hengenvetoon. Oma lämmittely piti tehdä hyvin kevyesti. Jente onneksi osaa lämmitellä itsensä ilman apuani. Kurkkupastilli ei auttanut mitään, mutta se toimi henkisenä apuna valmistautuessani radalle. Jenten hihnaan olin solminut kakkapussin. Se saisi toimia yrjöpussina tarpeen vaatiessa. Sitä ei tarvittu – jäädyin ja hyllytin kolmannen esteen jälkeen. Painuin takaisin makuulle ja nukahdin.

Päivä oli pitkä. Toisessa tutustumisessa otin rauhallisesti. Ei tullut yhtä paha olo kuin aamulla. Muistutin itseäni siitä, miksi teen agilityä. Olo oli täydellisen seesteinen. 98 koiraa myöhemmin olin kurkkupastillin ja Jenten kanssa lähtöviivalla. Pakka natisi liitoksistaan, muttei hajonnut. Teimme sen! Nollan. Se ei ollut mikään kaunis nolla. Mutta nolla se on rumakin nolla, samalla tavalla kuin pisteet ne ovat pienetkin pisteet.

Iloitsin suunnattomasti jokaisesta 2,70 pisteestämme. Siellä me olimme, finaalissa. Minä ja Jente. Neljän epäonnistuneen vuoden jälkeen lunastin paikkani sunnuntaille. En uneksi mestaruuksista tai meriiteistä. Kuluvan vuoden ajan olen unelmoinut finaalipaikasta. En unelmoi edes hyvin menneestä radasta vaan siitä, että Jente saisi startata finaalissa finaaliyleisön edessä finaalikoirana. Nyt se oli totta.

Päivä sen kuin parani iltaa kohden. Asuntofarmarini sai väistyä tämän tieltä:

SAMSUNG

Autossa nököttämisen ja omien eväiden puputtamisen sijaan löysin itseni Hotelli Lakeudesta nauttimasta illallista agilitypainotteisessa seurassa. Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Jaanalle ja Janille parista avainkortteja! Elelin herrana. Itseäni varten. Ketään passaamatta. Vailla vastuuta. Ilman sotkuja ja kiukutteluja. Heittäydyin kylläisenä ja suihkun raikkaana kahden peiton ja neljän tyynyn keskelle. Kelluin sikeässä unessa aamuun saakka.

Hotelliaamiainen pelasti päivän. Sen turvin jaksoin koko pitkän kisarupeaman. Vointikin oli kummasti kohentunut edellispäivästä. Hyvän mielen kisapäivä ei olisi voinut alkaa paremmin.

Rata numero kolme oli meidän juttumme. Jäädyin jälleen ja hylkäys tapahtui neljännellä esteellä. Rähmä. Agility ei ole kiva harrastus silloin, kun saa mennä vain kolme estettä.

Edes kilpailun ylituomari ei hoksannut Jenten olevan mukana kilpailussa kolmannen radan jälkeen. Siellä me olimme. Matkalla kohti finaalia. Jos asia on vielä jollekin epäselvä, totean tässä kaikkien todistajien läsnäollessa, että olkoonkin Jente rotuisekseen ruma yksilö, se on aivan ehta ja puhdasverinen cavalier kingcharlesinspanieli. En löytänyt Jenteä Koirakuvista. Olisin yllättynyt, jos olisin. Jente jää aina väliin myös kuvaajilta. Tai sitten olemme molemmat niin rumia, ettei meistä saa julkaisukelpoista otosta.

Uutta matoa koukkuun tarjosi hyppyrata. Se oli näppärä kierros. Jente meinasi taas luikahtaa ohjaksistani, joten jouduin kierrättämään yhden siivekkeen pitkää ja hidasta reittiä. Olin radasta jälleen onneni kukkuloilla. Olin sitä siksi, että Jenten pelastaminen vaihtoehtoisen reitin turvin onnistuu vain harvoin. Saldoomme lisättiin reilut parikymmentä pistettä.

Sijoituksemme finaaliradalle lähdettäessä ei ollut mairitteleva. Se oli hitaassa päässä. Nautin silti täysin rinnoin. Edellisestä karsintafinaalistani oli viisi vuotta aikaa. Minun Jenteni oli finaalissa. Siellä Jenten sieti olla. Se oli paikkansa ansainnut.

Rata oli kelvollinen. Ansku leikkasi videolta hienotunteisesti putken jälkeisen lenkin kohti keinua. Oli kiva mennä. Ohjasin kontaktiesteet riskireittiä. A-esteellä se kostautui kisauramme komeimpana loikkana. Onhan höhlää torpedoida ensimmäistä kertaa kolmosluokan historiassamme nolla kontaktivirheellä maajoukkuekarsinnoissa. Puhdas rata ei tosin olisi riittänyt pisteille, joten se siitä.

Jos totta puhutaan, videoiden katsominen aiheuttaa ihastuksen sijaan ennemmin korvien punoitusta. Viikonlopun radat olivat kaukana parhaistamme. Kisafiilikseni oli yhtä täydellinen kuin Agirodussa. Olemme kesän ja kevään mittaan tehneet kauneimpia ratojamme. Nyt niistä ei ollut tietoakaan. Radat olivat kivoja, ja silti Jente meinasi livetä väärälle reitille epätavallisen monta kertaa ja jokaisella radalla. Toisaalta Jente oli tahmea. Se piti survoa jopa putkiin.

Olisin pystynyt parempiin suorituksiin. Asia ei kismitä, koska viiden nollan povaaminen kisakunnollamme olisi ollut silkkaa epärealismia. Olen ikionnellinen, että teimme yhtään minkäänlaisia nollia. On ihastuttavaa huomata, että Jente pääsee ihanneaikoihin, vaikka suorituksissa oli petraamista. Jente ei tiputellut rimoja. Jente ei tyrinyt. Videoilta tuskin välittyy totuus siitä, että sitten viime kesän karsintojen olen edennyt agilityssä noin valovuoden.

Sullouduimme koko mankelin läpi. Karsintaviikonloppu on kaikessa kokonaisuudessaan huikea matka. Totta kai sitä janoaa lisää.

Nolot videot tulevat tässä (kiitos Jaana, Ansku ja Esa!):

Ei, koirani ei ole tiine, se vain valmistautuu maajoukkuekarsintoihin

Fantasia Painting (1)

Kävimme eilen Eteläpuistossa hurraamassa Zimin ja Sennin kolmosiin. Samaan aikaan Jente piti omaa kivaansa. Tokihan akilitikoira rimpuilee pöydälle ja siitä edelleen korkeammalle tasolle. Se nojailee ja kurottelee nappulankiilto silmissään. Sitten vieraskoirien kuivamuonat romahtavat lattialle. Kaikki pari litraa. Ei Jente sentään aivan kaikkea jaksanut hotkia. Se jätti loput Eolle. Eokin on pallo, mutta ei läheskään yhtä pallo kuin Jente.

Tällä hetkellä yskin keuhkoni pihalle eikä Jenten vyötäröstä ole tietoakaan. Onneksi on vasta keskiviikko. Viikonloppua vasten me nousemme. Siinä kuvassa Jente on palautunut vanhoihin mittoihinsa enkä minä tukehdu radalle.

Oravan pesä

En ole vielä koskaan onnistunut Liedossa. Enkä onnistunut tälläkään kertaa. Agilitya lukuun ottamatta meillä meni aivan hyvin. Eikä agilitykaan niin huonosti mennyt.

Telttauduimme ihan hallin eteen. Saimme seuraa. Imeväinen loisti kisamaskottina pinkeissä Peltoreissaan. Anoppi hoiti maskottia ja oikaisi vääryyksiä. Ihmiset ottivat tänäkin vuonna telttamme kiinni, kun se lenteli missä sattuu. Sää suosi. Kiitos Jyväskylän, namutkaan eivät loppuneet kesken.

Ensimmäinen karsintaratamme oli höpöhöpöä. Kielto yllätti jo ennen kuin aloin olla huono. Toisella kierroksella fiilikset olivat parhaat mahdolliset. Yksi keppipomppu ei voinut lannistaa hienoa tekemisen meininkiä, josta sain nauttia pienen keskittyneen kiiturini kanssa. En luottanut, vaikka lupasin. Oma vika.

Olen tätiytynyt. Nykyään iloitsen jo siitä, jos ylipäätään pääsemme maaliin. Huipputuloksia ei tarvita, kun oma koira on se kaikkein hienoin ja paras koira.

Jälkeenpäin ajateltuna lauantaille jämähtäminen on silkkaa piinausta. Neljättä kertaa peräjälkeen. Myyrmäki-aikoina pääsin sentään jokaisena kolmena vuonna finaalipäivälle. Se oli silloin, ja nyt on nyt. Olen kehittynyt henkisesti. Fyysisesti olen ottanut takapakkia. Pitäisi heittää henkisyydet mäkeen ja juosta. Eikä lähteä Lietoon.

Sunnuntaina paistoi aurinko koko päivän. Päivä oli kaikista karsintafinaaleista ehdottomasti huikein. Kannatti lähteä katsomaan. Vaikka Turkuun saakka.

Ajoimme yöllä kotiin. Savossa satoi oikein paljon ja häiritsevästi. Imeväinen oli valtavan iloinen ja löysi varpaansa.

Kenties joku on havainnut ripauksen katkeruutta Lietoa kohtaan. En tunnusta. Mutta jos ensi vuonna pääsisin jälleen Seinäjoelle tai mihin tahansa muualle kuin Turun seudulle, raapustan tukun sydämiä.

Nollien keruuhan on jo hyvässä vaiheessa. Ainakin se on vaiheessa.