Kotikonnuilla

Oulu. Dumppasin Pätkän mummolaan ja nautin olemisesta. Saunoimme Sennin luona molempina iltoina pitkän kaavan kautta. Mutakakkua ei tietenkään unohdettu. Se on perinne. Lauantaina ripsautti hieman vettä. Onneksi oli Anopin jättiteltta. Repun pohjalle olin tunkenut toppatakinkin. Kisaamisen lomassa istuimme kuin tatit katsomossa. Ja sitten, kun emme enää jaksaneet, siirryimme livestreamin pariin legendaarisen Järvigrillin kautta. Otin porilaisen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Käärepaperikin tuoksui samalta kuin lapsuudessa. Liikutus. Sunnuntaina helotti, mutta olimme viisaampia kuin koskaan aiemmin: meillä oli mukana aurinkorasvaa. Jatkamme kesän viettoa yhtä valkoisina kuin tähänkin saakka. Veikkaus Oy kustansi reissun muonituksen. Suomeen saatiin hienot mestarit, onnea kaikille!

Viikonlopun ohjelmistoon kuului mainostamani cavalieriperheen esiintyminen lauantain joukkueradalla. Kuuroista töpselikuonoista ensimmäisenä kaahaili Fasu. Voi nauru, että se on edelleen aivan samanlainen kuin ennen. Fasu painattaa menemään rivakasti siitä huolimatta, että täyttää marraskuussa kymmenen vuotta. Jos joku voi sanoa cavalierinsa lähteneen lapasesta, niin Senni todellakin voi.

Pinserin päästä radalle kirmasi seuraavassa polvessa Jente. Ai että, miten hienolta tuntui tehdä ensimmäinen ehjä ratasuoritus sitten polvivamman. Vaikka Jente ei enää kuule, vaikka rata ei ollut helppo. Olen ehkä hidas köntys, mutta vihdoin olen valmis kisaamaan. Voi sitä onnen määrää, kun olimme joukkueemme arvoisia. Ainolle tulokseksi kymppi, Pinnalle rima, Jentelle muurinpalikka ja Hunnille väärä rata. Ei mennyt optimaalisesti, mutta nopeus olisi riittänyt mihin vain. Sellaisessa joukkueessa on upeaa kisata.

Vuoden päästä olen paremmassa juoksukunnossa kuin nyt. Tuli sellainen jännä ajatus, että kun opimme lukemaan toinen toisiamme ilman ääntä, Jente saa sen sekunnin kiinni, joka nyt jää uupumaan. Tämä voi tapahtua, koska hidastumaa ei varsinaisesti vielä näy, ja jos Jente pysyy yhtä hyvässä kunnossa kuin äiteensä.

Itkemme Sennin kanssa suuria kyyneleitä hartaasti ja pitkään, kun jonain päivänä menetämme tämän linjan, nämä cavalierit, viimeiset laatuaan. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka agilitystä saa, kun yhteistä matkaa yrittää taivaltaa pomppivan pallopään kanssa.

Kevyesti se pingviinikin jäällä liukuu

Pikapäivitys muuttolaatikkojen keskeltä: Aia elää ja voi paksusti. Lokinpoikasten todellinen odotus on alkanut! Aia on rauhallinen ja niin hi-ii-das. Aamulla pitää herätä varttia aikaisemmin, jotta ehtii käyttää Aian hi-ii-taalla aamupissalla. Aia on ollut rauhallinen ja selvästi normaalia pidättyväisempi. Enää se ei yritä kilpaa Moran kanssa vieraiden ihmisten syliin. Moran kanssa Aia ei ole leikkinyt kuukauteen. Mora-parka. Aina sillä on ollut hippa- ja painikaveri. Mora yrittää leikittää jopa Krumia, laihoin tuloksin.

Jente on kisannut kevään aikana 14 starttia. Harmittavan pieniä mokia loppua kohden, ei mitään vakavaa. SM-nollat jäivät saamatta. Viimeiset kolme kisaa olen ohjannut ilman ääntä, nelehisti. Se on kaikkein reiluinta Jenteä kohtaan, koska ei se ainakaan minun puhettani enää kuule.

Ottihan se päähän yllättävän paljon. SM-kilpailusta poisjääminen. Ei ole vain yhtä syytä: liikaa tekemistä, liian vähän agilityä, vesikoirat ja koko kevään kestänyt palava kiire. Olisin tarvinnut kuukauden lisää. Ymmärrän kuitenkin, että teemme tällä hetkellä onnistuessammekin varmasti sekunnin-pari huonompaa aikaa kuin ennen. Kuulolenkkejä tulee, kun ei voi kutsua luokse. Miksi haluaisin lähteä arvokisoihin sellaisessa tilanteessa?

Meillä on hieman ongelmia täydellisen rytmin löytämisessä. Välillä Jente kääntyy liian tiukasti, välillä se lähtee aivan lapasesta. Turussa Jente hyppäsi ylimääräisen hypyn ja kiersi kaupan päälle u-putken ulkokautta, toisella radalla sain töksähtämään kiellon verran. Kepit ovat yhtä huonot kuin ovat aina olleet. Äänellä olen saanut tsempattua esteen erittäin varmaksi. Nyt ei ole enää sitä korttia ja virheitä ropisee.

Onpa harmi, ettei Turun kisojen ensimmäinen rata ole videolla. Olisin halunnut toistaa uudestaan ja uudestaan kohdan, jossa huono jalkani tökkää maalihypyn kohdalla maahan, kompastun, liu’un supermiesmäisesti ja syljen kumirouhetta. Olisin nauranut makeasti. Yllätyin itsekin, miten hyvin keinonurmi luisti. En ole tullut aiemmin kokeilleeksi.

Polvileikkauksesta oli kulunut puoli vuotta ja pystyin juoksemaan ensimmäistä kertaa ilman kipulääkettä, kevyesti. Kesäksi kisakuntoon -projekti onnistui. Pyöräily sujuu hyvin, matkakin on sopivasti pidentynyt yli pariinkymmeneen kilometriin päivässä. Enää huono jalka ei nitkuta mukana vaan osallistuu ja toimii. Odotan toisen vuoden puolikkaan. Ehkä voin sitten kontatakin.

Puoli vuotta

Hyvää puolivuotispäivää risa polveni: Kuvankaappaus 2015-4-7 kello 20.31.50 Kisoihin en ole asettanut mitään tavoitteita tai paineita. Luovuin viime kuussa ajatuksesta päästä arvokisoihin. Paitsi, että oma hyvinvointini parani, päätös oli oikea myös Jenten kannalta. Olen käynyt yhdesti Jenten kanssa ratatreeneissä. Jalka oli kipeä, ja se pänni. Ystäväni ibuprofeeni kuitenkin auttoi, ja juoksin ensimmäistä kertaa sitten polviäksidentin, juoksin niin lujaa kuin pystyin – se ei varmaan ollut kovin lujaa, mutta se oli ensimmäinen onnistuminen koko polviongelman aikana. Juoksin myös Jenteä jäähdytellessäni mäen päälle ja sieltä alas. Sekin tuntui upealta. Oli upeaa juosta illan pimeydessä ilman, että sattui. Rytmi ei tietenkään löytynyt radalla enkä odota sen löytyvän kisoissakaan. Valssit ovat niin kömpelöitä, että niitä en toivottavasti joudu tekemään. Rajojani en tunne. Tahdon nauttia viimeisistä kisastarteista, joita Jenten kanssa voimme tehdä. Sen aion tehdä.

En ymmärrä, missä välissä ihmiset kuntoilevat, kuntouttavat polviaan, ehtivät tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen tai edes suoriutuvat kaikesta siitä, mistä pitää suoriutua. Minun arkeeni ei koko elämä mahdu eikä mahdu tämä blogikaan. Arki on työtä, työtä, lapsenhoitoa, työtä ja nukkumista. Työhön on helppo uppoutua. On helppo olla tekemättä mitään muuta. Helppo uppoutua ja unohtaa kaikki muu. Polveani en ole pilannut ainakaan harjoittelemalla liikaa, päinvastoin. Koska en ole muutakaan keksinyt, otin päiväohjelmaani hyötyliikuntapyöräilyn. Parikymmentä kilometriä kertyy päivittäin, välillä on viidentoista kilon punnus tarakalla. On sekin jotain, kun muuta ei ole. Nyt minulla on pyörä ja auto, ja olen todella iloinen siitä, että voin liikkua. Kiitos Nissanin, Helsinki lakkasi olemasta suuri.

Pääsiäisen jälkeen hiihdin viikon Perämeren viimeisillä hangilla tunnin-kaksi päivässä. Ihmistä ei ole tarkoitettu asumaan Helsingissä. Ei ole. Ihmisen kuuluu hiiihtää. Polvi on ollut hyvillään. Vielä paremmaksi sen teki fyssarin käsittely. On hienoa nähdä muutos koiran kropassa, mutta vielä hämmästyttävämpää on nähdä se omassani. Pelkällä reiden käsittelyllä lähti selkäkipu sen sileän tien eikä ole palannut. Ei ihme, ettei ole jalka noussut, nyt se nousee kahta paremmin.

Ai niin. Aialla alkoi juoksu. Kolme kuukautta odotettua aiemmin. Jaiks! Toinen jaiks on se, että puolentoista kuukauden päästä on taas muutto edessä. Jaksaa, keveysti jaksaa.

Ei tule kesää

Rusahdus ja toinen. Mitään ei tapahtunut. Vaelsin kirjastossa. Aluksi polvi ei tuntunut erityisen huonolta – vain turvonneelta, vaikkei se ollut. Välillä iski viiltävä irtopalakipu. Käveleminen oli työlästä. Parin päivän päästä yritin lähteä kisatalkoisiin. Käännyin sadan metrin päästä takaisin kotiin, koska polveen koski taas niin kuin siihen olisi pistetty grillitikulla. Kyllä kiukutti taas joutua rajoittamaan elämää sen takia, etten voinut kävellä. Masentelin viisi päivää ja yritin lepuuttaa jalkaa, joka jumitti pohkeesta pakaraan saakka. Viikon päästä rusahduksista kävin testaamassa polven metsälenkillä. Toimi, joskin oli kovin epävarma.

Nyt tilanne on parempi. Ei se ole sama kuin kaksi viikkoa sitten, mutta parempi. Liikkeelle lähteminen on kankeaa. Uiminen sattuu. Ajatus siitä, että polvesta tulisi normaali, tuntuu kovin kaukaiselta. Ihan aluksi en ylipäätään haluaisi tuntea niveltä, kun kävelen. Tällä hetkellä en pelkää kävelemistä, hölkkäämistä kyllä.

Sain tietää, että Jente oli HAUn vuoden minikoira. Palkinnon saamiseksi pitää olla vuosikokouksessa, ja vuosikokous meni jo. Kiitos tyhjästä!

Jotta en sortuisi silkkaan ruikuttamiseen, kerrotaan viime aikojen kohokohdat: Aialla on kaksi vuotta mittarissa. On käyty silmätarkissa. ENM- ja VWD-tulokset tulivat Hollannista. Aia on nyt todistetusti ja viimeisen päälle priima friidu.

Kävin tällä viikolla treeneissä Aian kanssa. Se kannatti. Pystyin hölköttelemään. Yhteinen rytmi löytyisi niin kivasti, jos voisin juosta. Sain kuitenkin hetkittäin olla Aian kanssa radalla ilman, että ajattelin koko typerää jalkaa, mikä teki hyvää. Viikkotreenit ovat ihan paras psyykkinen voimavara. Aialle on hyväksi saada tehdä agilityä rauhassa ja omillaan.

Katsoin jo kisoja toukokuulle

Täppäsin ilmoittautuminen suunnitteilla -näpykkää. Jentelle. Aia on keppejä vaille hypärivalmis. Keppejä, jotka ovat tuskien taisto. Aia osaa kyllä silloin, kun haluaa. Kun se vielä jonain päivänä kepittää luotettavasti, kiittelen itseäni. Aia tarvitsee saavillisen itseluottamusta. Minun täytyy oppia juoksemaan ja pakittamaan. Koska aloin vain hölkötellä yhtenä kauniina sunnuntaina, uskon vihdoin tavoitteiden olevan saavutettavissa.

Minun pikku salaisuuteni

IMG_3860

Se ei ole Slim N Lift vaan muutamalla eurolla vuonna 2007 Iisalmen Halpa-Hallista ostettu pari nastapohjallisia. Ei tarvitse investoida Icebugeihin, kun nämä tyylikkäät liukuestot antavat satavarman pidon kengissä kuin kengissä. Ne on myös helppo sujauttaa vaikka laukkuun, kun niitä ei tarvitse.

Jäätiköstä hengissä selviämisen lisäksi tammikuu oli muutenkin vaikeuksien konkreettista voittamista. Polvi edistyy. Hitaasti mutta ehdottoman varmasti. Tässä tulevat tärkeimmät tapahtumat:

1) Porraskävelyn oppiminen. Ensimmäistä kertaa tuli tunne siitä, että voin hallita tilannetta.

2) Käynti Anopin fysioterapeutilla, joka murjoi ruhoani tunnin. Jo suoristui ranka ja lantio. Kivoja tuommoiset naimakaupan kylkiäisinä tulevat anopit, jotka hemmottelevat paitsi lapsenlapset myös miniät.

3) Autolla ajaminen. Vapaus! Vähän kyllä alkuun jännitti, mutta tokkopa se kytkinjalan suhteen on niin justiinsa, vaikka vähän väärässä paikkaa kramppaisi. Hyvin kuitenkin meni.

4) Liikunnan ilon löytyminen. Inasen harmitti, kun en saanut raahattua suksia kotiin. Ei täällä tosin ole oikein luntakaan, joten se siitä. Painuin uimahalliin, josta löysin uuden vanhan intohimoni. Ai ai sitä tunnetta, kun saa karauttaa laudan kanssa pelkän rintauintipotkun voimin mummon, toisen ja kolmannen ohi. Sitten saunaan. Uinnista tuleva fiilis asettuu paremmuusjärjestyksessä heti synnytyksen hormonien ja postoperatiivisen opiaattikipulääkkeen jälkeisen euforian perään.

5) Ortopedin hyväksyvä nyökkäys. Jatkan fysioterapialla. Teen inhottavia jumppaliikkeitä, jotka ovat jälleen helppoja, mutta niin vaikeita. Ensin sattui enemmän, sitten vähemmän. Sillä tavalla polvi reagoi kaikkeen uuteen. Paitsi hiihtämiseen ja uimiseen, joista se tykkää.

6) Treeniä, treeniä ja ihan hirveästi treeniä. Nyt muulla ei ole merkitystä.

Palkkioksi hyvin tehdystä työstä ja siksi, että se oli vihdoin mahdollista, kävelin viime viikolla vedettyihin treeneihini. Kolmen kuukauden tauon jäkeen. Agility ei kiinnosta, mutta ryhmä on mukava. Arvelin, että siitä voisi olla turvallista aloittaa. Hallia lähestyessäni vatsassa alkoi lennellä perhosia, vaikka olen väittänyt itselleni, ettei agility merkitse minulle mitään. Aia kiskoi koko matkan. Se kiskoi tosin myös juna-asemalle. Matka pohjoiseen tai näyttelyyn olisi kai kelvannut.

Jente ei ole paragilitykoira. En haluan mennä Jenten kanssa ennen kuin voin mennä kuten Jenten kanssa on aina menty. Krumille yritin heittää kerran lumipalloa. Krumin kanssa agility on aivan liian vaarallista. Aia sen sijaan on turvallinen. Ajattelin, että olemme muutenkin täydellinen pari: toinen ei voi juosta, ja toinen ei osaa kontakteja eikä keppejä. Voimme täydentää toinen toisiamme.

Suunnittelin askelmerkkini viimeisen päälle. Hyvin varovainen piti olla. Vaikka jouduin kävelemään ja keskittymään ensisijassa askeliin, Aia meni hyvin. On sille jotain opetettu oikein.

Tavoitteeni on päästä huhtikuussa kisaamaan. Silloin meillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus päästä Jenten kanssa arvokisoihin tänä vuonna. Arvokisanollia meillä on yksi sijalla kaksi. Tänä vuonna olisi vuorossa kymmenes arvokisakesäni. Olen jo aikoja sitten ymmärtänyt, että tänä vuonna koen isot kisat luultavasti katsomon puolelta. Uskon hyväksyneeni asian aika hyvin: kisaan kesällä, mutta en välttämättä arvokilpailuissa.

Mutta luovuttaa en tietenkään aio!

Reipasta urheiluhenkeä

Olen ollut Anopin hemmoteltavana jo viikon. Erinomaisen, tarpeellisen viikon. Ei ole tarvinnut tehdä mitään erityistä. Samalla, kun polvea ei ole tarvinnut rasittaa liikaa, jalka on saanut sellaista liikettä, jota se tarvitsee. Kemissä on talvi ja pakkanen ja keskustassa ihmiset kulkevat potkukelkoilla. Etelä-Suomesta on tärkeää päästä välillä pois. Reissu on ollut myös siihen tarkoitukseen erinomainen.

Olen opetellut kävelemään portaita. Ensin oli tosi vaikeaa. Nyt onnistuu melkein kuin ei mitään. Patellan alainen kipu vähenee koko ajan. Lisäksi olen uskaltautunut hiihtämään alle kahden kilometrin lenkkejä kerrallaan. Aivan mahtava laji nivelille. Juuri ne lihakset saavat kyytiä, jotka vahvistusta tarvitsevat.

Nyt tarvitsisin yhden ylimääräisen käden ja pokkaa astella sisään Helsingin paikallisbussin etuovesta lapsen, kolmen koiran, matkalaukun, repun, metallihäkin ja suksien kanssa.

Viikko viikolta

1 viikko leikkauksesta: Tapahtuuko tässä mitään?

2 viikkoa leikkauksesta: Ensimmäinen kauppareissu. Huomaan, että ero edelliskertaan verrattuna on huima. Se paranee sittenkin! Kotona olin lisäksi vähemmän kuollut kuin kaksi viikkoa takaperin. Rattaita työntäessäni en tarvitse keppejä. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen päästessäni Prismaan. Polvi koukistuu melkein yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Tikit näppäsin pois, joten ne eivät enää takerru epämiellyttävästi mihin sattuu.

3 viikkoa leikkauksesta: Saan nostettua kipeän jalan toisen päälle. Se tuntuu seitsemän viikon tauon jälkeen suorastaan euforiselta, joten en huomioi polvessa tuntuvaa epämiellyttävyyttä. Tästä seurasi hyvää, eli yhtäkkiä jalan nostoissa tuntuva polttava kipu hävisi ihan tuosta vain. Pystyn ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tekemään suoran jalan nostot selinmakuulla. Alan ymmärtää, että vaikka jalka parantuisi, joudun elämään pitkään sen ajatuksen kanssa, että polvi luksoituu uudestaan ja romahdan kuntoutumistikkaita alaspäin.

4 viikkoa leikkauksesta: Voin useimmiten kävellä normaalilla nopeudella. Olo on normaali. Monesti unohdan, että vaivaa onkaan ennen kuin pitäisi kiiruhtaa tai kyykistyä. Ihmisjoukossa en yleensä erotu millään tavalla massasta. Sairauslomalla olevan perheenäidin arki on kuitenkin sen verran raskasta, että tarvitsen istumataukoja pitkin päivää ja illasta onnun jonkin verran. Polvi näyttää lähes toiselta ja taipuu taivutettuna melkein yhtä paljon. Kahdeksan viikkoa on pisin aika, jonka olen pysynyt poissa metsästä, sillä vihdoin viime viikolla kävelytin koirat metsän reunaan. Kävelin metsikön laitamilla Pätkän tahtiin. Vaarallista mutta niin ihanaa.

5 viikkoa leikkauksesta: Koko kehon lihaskunto on mennyt aivan surkeaksi yhdeksän sairasviikon aikana. Polven nivel toimii kävellessä hyvin, mutta lihakset tekevät rasituttuaan ylläreitä, eli kieltäytyvät yhteistyöstä. Horjahdan, koska jalka ei lähdekään muun kropan mukaan. Alamäet ovat hankalia, ja rappuset onnistuvat ainoastaan terve jalka ensimmäisenä.

Olen yhtä aikaa iloinen siitä, että parantumisen näkee viikkotasolla. Toisaalta matka entiseen huonoon peruskuntoonkin tuntuu niin pitkältä, että tällä hetkellä olen aivan valmis luopumaan agilityharrastuksesta kokonaan. Olen vieroittunut lajista, ja huomaan, että muutakin elämää on. Tällä hetkellä en näe mitään, mikä motivoisi yrittämään. Ehkä ajatus on inhimillinen, ja mieli muuttuu jyrkästi sitten jonakin päivänä, kun polvi on terve ja saan jonkinlaisen hallinnan tunteen tilanteeseeni. Tällä hetkellä olen fyysisesti niin pohjalla kuin olla voi. Loukkaantuminen nöyristää. Rumasti sanottuna se katkaisee siivet kaikilta unelmilta ja tavoitteilta. Liikkumisen rajoitukset ovat vielä niin mittavat, että ne on vain hyväksyttävä osaksi itseä. Tilanne on se mikä se on. Piste.

Onneksi ehdin käydä syksyllä Jenten kanssa niin monet viikkotreenit, Laamasen koulutuksen ja parit kisat. Jos Jente-agility päättyisi tähän, ei harmittaisi. Treenaaminen Jenten kanssa on ollut koko sykyn ajan niin antoisaa, että olen ollut pakahtua. Rakki on tuntunut kulkevan lujempaa kuin koskaan. Viimeisimmissä kisoissa Jente kaahasi törkeän hienosti. Jente ei kulkenut taannoin Esan kanssa Oreniuksen treeneissä normaalilla tavalla. Sen täytyi olla kipeä. En tiedä, kuinka pitkään cavalieri kestää agilityä. Jente täyttää seitsemän vuotta, jota olen pitänyt yhtenä cavalierin päätepysäkeistä. Ensi kesää kohti mennään kuukausi kerrallaan, meidän molempien suhteen.

Neleh on ainoa koirani, jolla on ollut todellinen palo agilityyn. Jente on opetettu juoksemaan, mutta samaa paloa silläkään ei ole. Jenten kanssa agilityn voisi lopettaa tuosta noin vain tuntematta suurta tuskaa. Neleh oli toista maata. Oli arki-Neleh ja sitten oli hallin ovella kirkuva agility-Neleh. Sellaisen koiran kanssa jaksaisin kiinnostua agilitystä. On niin ikävä Nelehiä. Kaikkea, mitä se oli.

Lopulta Etelä-Suomen savimaisema vaihtui jouluiseen ihmemaahan. Olen uppoutunut joulun tunnelmaan aivan antaumuksella. Joulu tekee hyvää. Oikein onnellista joulua rakkaat lukijat! Syödään paljon suklaata eikä murehdita mitään.

En halua unohtaa

Hyviä uutisia. Leikkaus ja leikkauksesta toipuminen ovat sujuneet hienosti. Monta viisasta päätä on pohtinut polveani. Hematoomaa, murtumalinjaa, irtonaisia ruston kappaleita, laajaa rustovauriota. Yksi luinen irtopala jätettiin sijoilleen – ei liitetty paikoilleen, ei rikottu polven rakenteita. Syvä helpotus! Kuntoutuminen lyheni suunnitellusta. Saan varata, taivuttaa ja kuormittaa. Ei polvesta uutta tule, mutta tieto siitä, mikä on ja mikä ei ole kunnossa, helpotti oloa valtavasti. Toisaalta nyt minun ei enää tarvitse uskotella itselleni, että polvi on kunnossa ja yrittää sinnikkäästi elää sen kanssa. Lakaista maton alle jotain, joka ei sinne mahdu.

Koirat eivät kiinnosta. En edes temputa Aiaa, vaikka voisin, koska en voi tehdä sitä entiseen tapaan. Torjunta on helpompaa kuin ajatella sitä, ettei voi viedä koiria edes lenkille. Tämä on koirablogi. Silti päädyin kirjoittamaan polvesta, kuvaamaan omia subjektiivisia tuntemuksiani. Koen, että niin pitää tehdä. Kirjoitan siksi, etten tahdo unohtaa tätä kokemusta. Kun polvi on parantunut, tahdon muistaa, miltä tuntuu menettää yksi itsestään selvimpänä pidetyistä arkiasioista. Haluan muistaa, mitä se on, kun ei ole työkykyinen eikä voi hoitaa omaa lastaan. Se on tärkeää siksi, että joillekin tämmöisestä tulee arkea loppuiäksi. Jotkut eivät voi parantua kuten minä.

Elämä muuttui kertarysäyksellä viisi viikkoa sitten. Mikään ei ole ollut aivan ennallaan sen jälkeen, vaikka olen yrittänyt muuta väittää. Aluksi halusin juosta, juosta niin pitkälle kuin jalat kantaisivat. Tuntea tuulen, antaa hengityksen höyrystyä.

Kahden viikon kohdalla kaipasin lenkkeilyä ja agilityä. Kaikkein eniten kaipasin metsää. Kaipaan edelleen, hyvin paljon. Työkyvyttömyys on kova pala. Se kirpaisi eniten silloin, kun tajusin, etten kerta kaikkiaan pysty. En tiedä vieläkään, kuinka kauan tätä jatkuu. Oman liikuntarajallisuuden hyväksyminen on vaikeaa. Vähän myöhemmin tuli ikävä. Sitä, miten ennen kävelin bussipysäkille, kävin kaupassa, pyöräilin, kiiruhdin, menin, elin, olin.

Toisaalta opin hyväksymään ja nielemään ylpeyteni. Sen, että jopa mummot kiilaavat rollaattoreineen ohitseni. Ja sen, etten ehdi kävellä tien yli vihreiden valojen aikana. Vaikka siirtymä paikasta toiseen vie vähintään puoli päivää ja kaikki voimat, jossain kohtaa annoin periksi ja hidastin menoa myös henkisesti. Tulin sinuiksi asian kanssa. Vaikka en pysty kirimään kymmentä metriä, joka erottaa minut bussiin ehtimisestä, odotan suosiolla 20 minuuttia seuraavaa. Päivä se on huomennakin. Opin kärsivällisyyttä. Ensin kaikki kesken jääneet asiat harmittivat. Sitten sitä alkaa järjestää asioita kuntoon: siirtää velvollisuuksia kauemmas tulevaisuuteen, pyytää apua ja jopa anella erikoiskohtelua, jotta saa pakollisen ja jotain pientä aikaiseksi. Kuitenkin, asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Sitä en unohda edes huonoimpina päivinäni.

Koko ajan on tehnyt mieli ristiä jalat, istua risti-istunnossa, kontata kaksivuotiaan kanssa kilpaa, vetää polvet rintaa vasten ja käpertyä sikiöasentoon vaipuakseen suloiseen uneen. Muun muassa. Nuo eivät silti ole asioita, joita kaipaan eniten. Tekemättömyyteen tottuu, alistuu, sopeutuu. Kaikkein eniten kaipaan kävelemistä. Edes kivuttomuus ei tunnu oleelliselta, kun vaakakupissa on käveleminen. Käveleminen helposti paikasta toiseen.

Pahin eli epätietoisuus on toistaiseksi takana. Nyt on diagnoosi, on liikkumislupa, on suunnitelma. Lääkärit puhuvat kaikista vaihtoehdoista, mutta minä olen optimisti. Olen varma, että kävelen jouluun mennessä ja juoksen agilitykentällä keväällä. Teen monta kertaa päivässä naurettavilta kuulostavia jumppaliikkeitä, jotka ovat oikeasti hirvittävän vaikeita. Välillä on pakko luovuttaa, mutta seuraavalla kerralla lihas saattaa totella ja jalka nousta. Uskon, että kun maltan antaa koiven parantua rauhassa ja samalla olen oikein ahkera, polvi pysyy paikallaan eikä jänteestä tarvitse alkaa askarrella uusia siteitä.