Sataa lehtiä

Jos joku ei ole huomannut, blogi on jäänyt vähän kerrassaan taka-alalle. Kun agilityharrastus hiipuu, en näe blogillekaan tarvetta. Olen harkinnut koko blogin hautaamista, mutta antaa sen vielä olla. Päivittelen hiljakseltaan, jos ehdin ja jaksan. Ei kannata toivoa liikoja. Elämä on täynnä kaikkea muuta paitsi koiria.

En ole saanut aiemmin julkaistua blogin puolella Murun videota, jonka kielenkäyttö vei siskoni yöunet. Tässä se tulee:

Syksy kukoistaa vielä. Poikkeuksellisesti tänä vuonna yksikään koiristamme ei kuollut lokakuun toisena päivänä. Polvivammastani tuli kuluneeksi vuosi. On surullista huomata, että aikaa on kulunut jo vuosi. Vuosi siitä, kun agility lakkasi olemasta merkityksellistä. Sanon vielä harrastavani agilityä, mutta agility ei merkitse enää mitään. Polveen sattuu toisinaan, mutta se ei vaikuta elämään kovin paljoa. Huonon jalan nilkka on ongelmallisempi. Nivelsiteet nyrjähtävät vähintään viikoittain, mikä rajoittaa liikkumista aika paljon. Maatessani viime marraskuussa Töölön alaraajamagneetissa valitsemaani radiokanavaa kuunnellen en voinut olla ajattelematta, miten onnekas olen synnyttyäni Suomeen. Kahden päivän sisällä leikkaukseen ja toipuminen saattoi alkaa. Polvesta ei koskaan uutta tule, mutta varsinkin muistellessani viime talvea, olen onnellinen siitä, että voin kävellä, olla ja tehdä.

Esa käytti Krumin luonnetestissä, josta saaliina oikein krumimaiset +144 pistettä:
Toimintakyky: +1b (kohtuullisen pieni)
Terävyys: +3 (kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua)
Puolustushalu: +3 (kohtuullinen, hillitty)
Taisteluhalu: +2b (kohtuullisen pieni)
Hermorakenne: +1b (hermostunein pyrkimyksin)
Temperamentti: +2 (kohtuullisen vilkas)
Kovuus: +1 (hieman pehmeä)
Luoksepäästävyys: +2b (luoksepäästävä, hieman pidättyväinen)
Laukauspelottomuus: ++ (laukauskokematon)

Mora kävi terveystarkeissa. Sydämen, silmien tai polvien osalta ei löytynyt moitteen sijaa. Kyynärille Kennelliitto merkitsi 0/0, lonkille A/A ja selälle LTV1. Pentuprojektille tulokset näyttävät vihreää valoa. Ehkä Esa (Outi) pian kelpuuttaa osaamisen kisatasolle. Pääsisi näyttämään, että koira toimii myös käytössä.

Jente on käynyt ottamassa kesän jälkeen muutamaan otteeseen pari starttia. Piirinmestaruuksissa Jente oli nopea kuin mikä ja liihotti omia reittejään. Ohjausvalintani olivat kehnoja. Kirkkonummella juoksimme vihdoin yhden oikein hyvän nollan sijalla 7/28 koiraa. Juoksemista en ole harjoitellut, joten se ei suju. Lisäksi meillä on Jenten kuuroutumisen jälkeen ollut suuria vaikeuksia rytmin ylläpitämisen kanssa. Monet radat ovat liian vaikeita ja silloin agility ei ole kivaa. Hauskaa Jenten kanssa on silti mennä. Jentellä on aina hauskaa. Jenten agilityaurinko on laskussa. Nyt jäähdytellään aivan kuten Nelehinkin kanssa ikävuosien seitsemän ja kahdeksan välillä. Seitsemän vuotta on cavalieragilityn parasta ennen -päiväys. Kilpailemme harvakseltaan ja huvittelemme niin kauan kuin pystymme. Jos sattuisimme saamaan SM-nollat kasaan, suuntaisin vielä yksiin arvokisoihin. Mutta ei haittaa, jos emme saa, ne eivät ole tähtäimessä. Karsintoja en edes ajattele.

Myös Aian agility katkesi polveen. Siitäkin on vuosi, kun olemme viimeksi juosseet yhdessä oikein kunnolla. Polvitapaturman aikoihin Aialla oli juoksut, jolloin agility lakkasi kiinnostamasta sitä ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Polven kanssa vierähti seuraavaan kevääseen, jolloin Aia astutettiin ja koira jäi mammalomalle. Aia on käynyt fiilistelemällä esteillä joitakin kertoja pentuloman jälkeen, mutta erityistä intohimoa se ei ole lajia kohtaan ilmaissut. Aia tahtoo olla vain temppukoira. Periaatteessa Aia olisi kisavalmis, mutta minun puolestani sen ei tarvitse tehdä agilityä niin kauan, kun se ei siitä selvästi nauti. Cavalierini ovat aina olleet hulluna agilityyn, mikä on ollut minulle lajin suola. Aia on liian kiltti. Se suorittaa tunnollisesti sen, mitä sille on opetettu. Aia oli lupaava pentu, mutta paloa lajiin sillä ei ole koskaan ollut, vaikka videoiden perusteella se on saattanut siltä näyttää.

Tällä hetkellä minulla ei siis ole varsinaista treenikoiraa. Välillä käyn Jenten kanssa tuuraamassa Krumin ryhmässä. Jenten nappaan mukaan myös silloin, kun päätämme kipaista Purinalla. Juoksemme kisamittaisen radan kahteen otteeseen. Noin niin kuin ilosta lajiin. Jo siinä saa mukavasti hien pintaan. Aian kanssa tulee tuskanhiki, joten yleensä en ota sitä mukaan. Nyt ei ole suunnitelmia eikä tavoitteellista agilityä. Agilityn suhteen minulla on ollut vastaavanlainen olotila viimeksi alkuvuodesta 2003. Ei ole ihme, että tuntuu oudolta. On aika siirtyä katsomon puolelle tsemppaamaan Esaa ja shelttejä.

Muru on kasvanut niin pellossa, että se tarvitsee kokemuksia. Pentu on päässyt mukaan hallille viisi kertaa: 8-, 15-, 16-, 17 ja 18-viikkoisena. On hauska höpsätä välillä pentujuttuja. Muru palkkautuu tässä vaiheessa hienosti vaihdellen sekä lelua että namia ja menee muutenkin hyvällä raivolla pari estettä, vaikkei sille ole opetettu muuta kuin suora leluputki. Toisinaan Muru pyytää kotona ulos vain kertoakseen, että voisi leikkiä putkella. Siinä mielessä Muru on hassunhauska pentu.

Koikkereihin verrattuna cavalierit ovat keskenään hyvin samanlaisia. Quita oli persoona. Sitten tuli Aia, joka on Quitan melko täydellinen vastakohta. Murusta en ota selvää, mikä se on. Illat Muru köllöttää kainalossa eikä sillä ole kiire minnekään. Rauhalliseksikin kuvailisin. Toisaalta Muru on melko ärhäkkä otus ja ärsyttävyyteen asti sinnikäs. Aiaan verrattuna Muru on helpompi ja ärsyttävämpi, koska Muru on niin tavattoman ahne ja periksiantamaton. Aia ei ole yhtään kumpaakaan. Lapsen leikeissä näkyy, mitä Murun kanssa on tehty:

20151018_095939

Murun nelikuissäkä on 29cm ja -paino 5,6kg.

20151016_205123

Kun selkäni käännän, Muru, 4 kuukautta, syö salaattini, vaikka tasan tarkkaan tietää, ettei voi niin tehdä. Mur!

20151018_130708 20151018_130720 20151018_131743 20151018_131343 20151018_132349

Eo täyttää parin viikon päästä yksitoista vuotta. Se on elänyt pidempään kuin Neleh.

Paita ja peppu

Intouduin juhannuksen kunniaksi temputtamaan Moraa. Meillä pitää olla jonkinlainen suhde, jos aion tehdä sen kanssa agilityä.

Aia ja Mora ovat huvittava parivaljakko. Parhaat ystävykset. Tandemkouluttaminen on koukuttavaa. Mora on ollut kuviossa mukana vasta muutaman päivän ajan ja olen innostunut hiiteen.

Aia-pentu oli työläs koulutettava. Nyt Aiasta on tullut fiksu aikuinen. Olen ajatellut, etten jaksa kouluttaa pentua ainakaan sataan vuoteen. Pyörsin ajatukseni. Mora ei ole koulutettavana lainkaan työläs. Mora tuntuu koiralta, jonka kanssa voisi mennä sieltä, mistä aita on matalin. Mora on juuri sellainen ärsyttävä broilerisheltti, joka oppii kaiken nopeasti ja toimii kuin ohjaajan ajatus.

Mora ei ole herkkis. Siinä, missä Aialta ei missään nimessä saa vaatia mitään, Moralta pitää. Moran pieni ego kaipaa haastamista. Huomasin, ettei se edisty tempuissa, jos vaatimustaso ei nouse nopeasti.

Aia on ollut aina luonteva välineiden ja pintojen kanssa. Moralla puolestaan on mukavuusalue. Mora on kiltti, mutta Moralla on oma mielipide. Mora ei ole vielä temppuillut niin paljoa, että se rakastaisi touhua ja osaisi ehdottaa runsaasti eri vaihtoehtoja. Ei siihen kauaa mene.

Aia otti yhtäkkiä pulttia laatikoiden ja oven paukauttamisesta. Aia on tehnyt pentuna monenlaisia paukutteluleikkejä eikä se ole kertaakaan hätkähtänyt. Ei ole Aian tyyppistä pelätä mitään. Naksuttelin Aian paukuttamaan ovea vielä pari kertaa, mutta koira oli silti epävarma. Annoin siis olla. Kai se menee ohi, jos asiaan ei takerruta. Poloinen sai sitten tehdä temppuja, joita se jo osaa ja joista sille tulee hyvä mieli.

Yleensä temputtamiseni on päämäärätöntä naksuttelua. Eiliseltä istumalta halusin kuitenkin kokeilla opettaa molemmille koirille nopeasti yhden uuden tempun. Tempun piti olla helppo, ja koska kumpikin osaa kiertää esteen, kahdeksikon kiertäminen jalkojen ympäri sopi tarkoitukseen hyvin: Aia pääsi videon vaiheeseen parissakymmenessä sekunnissa. Moralle piti aloittaa naksuttamalla sekunnin välein, joten tein kaksi muutaman minuutin toistoa ennen kuvaamista.

Kaikki, joita kiinnostaa vain sheltti, joutuvat nyt vahtaamaan myös koikkerin touhut. Ähäkutti.

Kyllä, minua vähän nolottaa se, että nykyään kimitän koiralle. Olen aina ollut möreän karjuvaa sorttia. Tämä on kokonaan koikkerin syytä. Mutta myös Jenten silmissä säkenöi, kun sille vähän lirkuttaa ennen rataa, vaikkei se todellakaan ole tottunut mihinkään hempeilyyn.


Karsintoja en ole vielä ehtinyt miettiä. Rovaniemelle lähteminen on kotimaan mittakaavassa ponnistus. Olen tarkistanut, että valmistautumislistassa kohdat majoituskaksi vapaapäivää töistäjunaliput Hki–Roi–Hkiilmoittautuminenlapsenhoitoturvaistuimen sijainti ja koiranhoito ovat järjestyksessä. Pakkaaminen on reissun suuri haaste. Mitä voi jättää pois, kun käsiä on vain kaksi? Tänä vuonna saan lisäksi pärjätä kokonaan ilman kepoa.

Keskitän nyt kaiken tarmoni kipeän lapsen hoitamiseenitse terveenä pysymiseen sekä perjantaina Helsingin päärautatieasemalle raahautumiseenkisan kannalta tarpeettomien perheenjäsenten junasta poispotkimiseen ja yön viettämiseen istuen lemmikkivaunussa. Aion kohdistaa ajatuksen itse kilpailuun vasta, kun lauantaiaamuna pääsen Ounashallille saakka. On turha hötkyillä ennen sitä.

Tyttö on tähti

Aia ei kiertänyt yhtään hyppyä. Ei ainakaan sellaista, joka sen olisi ollut mahdollista suorittaa huonon ohjauksen perusteella. Aia meni niin lujaa, että sinkosi ulos kentältä. Peukku sille. Tässä menee Aia, agilitykoira:

Aialla ei ole ollut tapana lähteä lintujen perään. Nyt on. ’Se’ oli harakka, joka laskeutui kolmannelle kentälle.

Loppukevennyksenä tulee pikku Mora, joka täytti puoli vuotta. Kaiken, mitä Mora tekee ensimmäistä kertaa, Mora tekee niin kuin olisi tehnyt ennenkin:

Nyt on tunne että elämä iloksi muuttuu

Muuttorysäys tenttisuman keskellä on näännyttävä prosessi. Sitä ei helpota Pätkän nouto päiväkodista Helsingin toiselta laidalta: koko prosessiin saattaa vierähtää jopa kaksi tuntia. Eläköön yksityisautoilu ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttaminen. Ei tästä muuten mitään tulisi.

Hemmotteluviikonloppu Jaanan ja Janin luona Kuopiossa tuli tarpeeseen. Ainoastaan sen ansiosta jaksoin säilyttää mielenterveyteni tämän viikon pyörityksessä. Reissu muistutti jälleen siitä, että elämä odottaa Helsingin ulkopuolella. Totta puhuen Helsingin valloituksemme ei ole edennyt optimaalisesti. Vaikkei elämänhallintani ole tällä hetkellä sataprosenttista, meillä on nyt uusi koti, jossa saa olla rauhassa. Koirille löytyi metsä. Se ei ole täynnä lasinsiruja tai muuta epäilyttävää materiaalia. Uusi asuinalue on sellainen, että unohdan olevani Helsingissä.

Koirat ovat täynnä iloa, kuten aina. Lenkki Jenten ja Eon tyyliin kulkee pitkin pusikoita. Videolle voi saada kaukana ryteikössä pilkistävän vilahduksen. Aian riemussa on se hyvä puoli, että Aia juoksee hyvin lähellä ydinporukkaa eli ihmisiä eli minua kännykkäkamerani kanssa. Riemu on ylimmillään silloin, kun joku suostuu jakamaan juoksemisen ilon Aian kanssa.

Aian hyvä puoli on sen soveltuvuus kaupunkiolosuhteisiin. Aia pysyy pääasiassa näköetäisyydellä, eikä se ole riistaviettinen. Miten se onkin koikkeriksi niin helposti hallittavissa? Jenten kanssa on oltava tarkempi, vaikka Jente on rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Jenten puolustukseksi on pakko mainita, ettei friidun tapana ole ollut hävitä tuhkana tuuleen. Jente paahtaa suurta ympyrää, vaikka koiraa ei ole aina helppo havaita ihmissilmällä. Eo sen sijaan oli muutama vuosi sitten täysin pitelemätön, kun se päätti lähteä. Nyky-Jente antaa vesilintujen lipua rauhassa eikä enää provosoidu jokaisesta variksesta ja pikkulinnusta. Ennen muuttoa Jente kävi vetämässä vielä yhden kunnon rundin Vantaanjoessa. Jente on niin epäuskottava ja hidas uimari, etteivät sorsat sitä juuri huomioi. Juoksevan riistan perään lähtevät kaikki koiramme. Paitsi Mora ei vielä ole hoksannut.

Mora on huvittava lisä iloittelevaan laumaamme. Pentu on sinnikäs. Sen huomasi jo silloin, kun Mora pyrki kamikazemaisesti sohvalle ja tuolille Aian tai voileivän perässä. Mäiskis päin keittiön kaappia. Tätä toivotonta ketjua se toistaa yhä uudestaan, kunnes satuttaa itsensä ja tajuaa lopettaa. Ahneus ei selvästi ole paras yhdistelmä vahvan tahdon kanssa. Ahneutta Moralta löytyy yhtä paljon kuin ahneimmalta tuntemaltani koiralta, Quita-koikkerilta. Quita ei kuitenkaan ole koskaan hotkinut tyhjästä kupista pelkkää ilmaa. Olen epäillyt, onko Moran puuha aivan tervettä. Ainakin tyyppi on persoonallinen.

Videolla näkee, miten paljon Mora on kehittynyt muutaman viikon aikana. Klipit nappasin puhelimella, ja ne ovat käänteisessä aikajärjestyksessä. Mora pysyy jo jollain tavalla muiden perässä. Aiemmin se räksytti, nyt se juoksee ja räksyttää. Jumalaton räksytys silmänkantamattomista auttaa paikantamaan joukkion. Pikkupentu-Mora oli kuin pattereilla toimiva lelukoira: sellainen, joka töpöttää tasajalkaa eteenpäin, heittää voltin ja haukkuu hillitsemättömästi. Jäljellä on enää huutaminen, joka on jatkuvaa ja hermoja raastavaa. Siihen saa puuttua jatkuvasti. Mora tottelee hyvin, mutta muisti on vielä lyhyt.

Laumakokomme on makuuni turhan suuri. Hyvää siinä on se, että lauma on eläväinen ja koirien mielestä kaikkein paras. Kaikilla on oma paikkansa, tekemistä ja hyvä olla.

Sinun, minun, meidän

Aia ei ole enää pikkuisemme. Naksuttimen kilahdus ei enää tarkoita varmasti sitä, että koikkerin tulisi rynnistää paikalle. Aian pitää malttaa olla osallistumatta aivan kaikkeen. Aia puikahti heti kevariin, jonka kasasin olohuoneeseen. Se ei ollut Aiaa vaan Moraa varten.

Mikä Mora? Se on pitkä tarina, jonka tulos on kahdeksanviikkoinen shelttipentu, tuomittu leikkimään Aia-koikkerin kanssa. Mora on ihme, jos totta puhutaan. Viimekertaisen olisi luullut polttaneen tämän talouden sillat jokaiseen shelttisuuntaan. Väärin.

Mora Morsu. En tiennyt, että niin kilttiä pentua voi olla. Piipittää kuin pikkulintu. Syttyy saalisleikkiin, alkaa ärjyä. Syö kuin hevonen. Semmoinen se on. Kaksi kiloa pientä partiolaista. Esan silmäterä.

mora8vk_1

Vaikka Aialta vaaditaan aikuisuutta, Aia ei ole möksis. Aian päivät on pelastettu – kukaan ei oikein jaksa Aiaa. Aia on kaikkien mielestä liian rasittava. Aia rakastui Moraan ensinuuhkaisulla. Katse oli lempeä, häntä heilui. Kunnon hipat vedettiin ensimmäisenä iltana. Aia osaa hellästi leikittää pienempäänsä. Pienempää ei tarvitse houkutella.

Eoa uusi tulokas ei liiemmin kiinnostanut. On se nähnyt niitä ennenkin. Jenteä kiinnosti ennen kaikkea pennun ruokakassi. Krum toimii järjestyksenvalvojana kaikissa hillumis- ja riehumistilanteissa. Mora ei sapeta Krumia yhtä paljon kuin Aia-pentu.

Ihanan kuvan otti Lea, jolla on tärkeysjärjestys kohdillaan; Lea saapui Vantaalle asti kuvaamaan Moraa ja yksivuotiasta. Innokkaasti lenkkeillen miltei eksyimme Ojangon erämaahan. Aia sai pitkästä aikaa pitää juoksemiskivaa Sunin kanssa. Kunpa meillä olisi juoksemiskavereita pääkaupunkiseudulla. Niin kivalta vesikoiran jahtaaminen näytti.