Ollapa koira

Esa kieli kodin tapahtumista viime viikolla seuraavaa:

IMG_5939 IMG_5940

Paskiaiset – siellä ne vetävät sikeitä keskellä kirkasta päivää! Meidän koiramme eivät tahdo ruotsalaiseen tapaan viettää työpäivää koirien päivähoidossa. Meidän koiramme ovat äärettömän tylsiä. Niille ei ole mitenkään vaikeaa olla tekemättä mitään. Kun mitään ei tapahdu, ne ovat off, ja kun jotain tapahtuu, ne ovat on.

Katsaus

Mietin, että muistan keväästä 2013 hirveän vähän. En keksi oikeastaan mitään. Ehkä mitään järisyttävää ei tapahtunut. Vuodesta 2014 muistan sentään kaikenlaista. Tapahtui hirveän paljon asioita. Yksityiskohtia kelpaa muistella, joten palaan vuodenvaihteeseen 2013–2014.

Muuttolaatikoita. Ilotulituksia ja jytinää. Helsingissä oli pimeää ja satoi vettä. Sitä on vaikea unohtaa. Uusi elämä vieraassa kaupungissa ja paluu opiskelun pariin tarkoitti kaiken opettelemista alusta alkaen. Onnistui ja ei onnistunut. Sain kotiäitiydessä jumahtaneet aivosoluni liikkeelle. Se tuntui hyvältä.

Jotta aika ei olisi käynyt liian leppoisaksi, muutimme huhtikuussa vielä toisen kerran, eri puolelle kaupunkia. Lisää uutta. Kiire. Vain repaleisia muistikuvia. Ehdin silti perehtyä juoksukontakteihin. Toukokuussa suoritin viisi viikkoa opiskelijan velvollisuutta Kemissä. Aia oppi tykkäämään hypyistä samalla maaperällä ja samoilla esteillä kuin äitinsäkin oppi. Jente sai lopulta arvokisanollia enemmän kuin tarvitsi.

Sitten koitti kaikkien aikojen upein ja ihanin hellekesä. Se kului nopeasti. Töitä, töitä, töitä. Vähän agilityä. Kolme kisaa mahtui mukaan: SM-kilpailut, maajoukkuekarsinnat ja Tuusula elokuussa. Jente starttasi karsintojen finaalissa, eli yksi harras toiveeni täyttyi. Väsytti. Mietin, miten jaksan paahtaa joululomaan saakka. Syksyn alkaessa akut olivat jotenkin täyttyneet.

Suunnilleen syksyyn mennessä olin myös oppinut hengittämään Helsingissä. Ei ahdistanut, kaikki oli hyvin. Unohdin olevani Helsingissä. Helsinki lakkasi olemasta kirosana. Helsingistä tuli koti, kaikista epäilyistä huolimatta. Kaikki oli niin hyvin kuin olla voi. Tampere päätyi ex-kotikaupunkien mappiin. Kun juna vuonna 2015 saapuu Tampereelle, ravistelen ensin itseäni, jotta tajuan, mikä kaupunki ja karttapohja on kyseessä. Ei muuta.

Jente harjoitteli viikkoryhmässä vuorotellen Krumin kanssa ja kipaisi pari kisaa. Ryhmässä treenaaminen oli huisin kivaa, Jente sinkoili. Hyvä opiskeluputki jatkui puolitoista kuukautta ja kaksikymmentä opintopistettä. Sitten rysähti. Viiuu, viiuu. Aian kepit jäivät kesken, juoksukontaktit jäivät kesken. Agilityn kesken jääminen harmitti kaikkein vähiten.

Facebookin mielestä loka-joulukuuni oli polvea, polvea, polvea ja koiranäyttelyitä.

Kuvankaappaus 2015-1-1 kello 9.29.26

Ylävasen © Lea Nissinen, alaoikea © Satu Tuominen.

Facebook on toki oikeassa, osittain. Lisäksi menetimme traagisesti monta koiraystävää. Totesin, että nyt on aikaa ja oikea hetki surra Nelehin menetystä. Annoin vihdoin vihan tulla. Vihan, joka on pahempaa ja pelottavampaa kuin suru ja kaipuu. Tein paljon käsitöitä. Opiskelin minkä pystyin. Ymmärsin tarvitsevani jalkoja työssäni. Luovuin jostain. Olin välillä allapäin. Opin kärsivällisyyttä, ehkä nöyryyttäkin. Juhlin maisteria tasapohjaisissa kengissä. Pääsin autosta eroon. Fiilistelin satumaista joulua ja uuttavuotta hyvässä porukassa. Nautin ystävistä ja pidin hauskaa.

Vuosi vaihtui ja kuntoutuminen jatkuu hyvää vauhtia. Polvivammalla on pitkät vaikutukset koko vuoteen 2015. Se ei masenna, enää. Ainakaan paljon tai jatkuvasti. Yritän noukkia vähäisetkin rusinat pullasta ja oppia tästä kaikesta jotain tärkeää. On hienoa nähdä, kuinka hyvin kotiutuminen on tapahtunut, kuinka paljon uusia ihmissuhteita on syntynyt, kuinka miellyttäväksi elinpiiri on muodostunut. Ja ennen kaikkea, kuinka elämä on nyt vireämpää ja mukavampaa kuin Tampereella. Elämänmakuista elämää Helsingistä huolimatta ja Helsingin vuoksi.

Tervetuloa, talvi

Kaksikymmentä kuratassua on odottanut sinua. Jää toki pidemmäksi aikaa. Tule ainakin takaisin!

On ihanaa vetää keuhkot täyteen raikasta pakkasilmaa. Taisi olla näillä main ensimmäinen pakkaspäivä, kun Lea tuli käymään. Oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa. Mukavasta huolimatta Lean vierailut Kehäkolmosen sisäpuolella ovat osoittautuneet raskaiksi. Tällä kertaa visiitti päättyi näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

ambu_lea

© Lea Nissinen

Siinä menen minä. Fiksu ottaa espanjanvesikoiran sääreensä agilityhallilla (lisenssi!). Minä tein sen tunnin kävelymatkan päässä kotoa lenkillä. Auringonvalo lankesi sänkipellolle kauniisti. Törmäyksessä polveni antoi periksi, koiraan ei onneksi sattunut. Maata syleillessäni onnistuin hetken kuluttua palauttamaan raajan oikealle paikalleen. Onni oli siinä mielessä myöten, ettei pahemmin sattunut: tästä vielä jalka tulee. Enää tarvitsee opetella kävelemään.

Loppuvuosi on ollut täynnä mielenkiintoista toimintaa, jota myös elämäksi kutsutaan. Agilityinnostus on ollut pieni, eikä viikontakainen äksidentti varsinaisesti suurentanut sitä. Sen sijaan tartun uudenlaisiin treenihaasteisiin. Näin aluksi tavoitteena on taivuttaa jalka 90 asteen kulmaan, nostaa istuessa jalkapohja irti lattiasta ja muita pahoja. Lenkille lähtö koirien kanssa tuntuu kaukaiselta. Agilitystä puhumattakaan. Harmittaa sentään vähemmän, etten päässyt Tampereelle tänä viikonloppuna. Kuntoutumiseen mennee kuitenkin vain viikkoja eikä kuukausia.

Kiinnostavista asioista huolimatta vihaan syksyä enkä pelkästään sään vuoksi. Syksyt tuppaavat olemaan mollivoittoisia. Aina ei jaksa ottaa kaikkea vastaan hymyissä suin. Suru-uutinen tavoitti jälleen. Taas katkesi oksa Aian sukupuusta. Se oli jo toinen kuukauden sisällä. Itkuhan siinä tuli. Veeran puolesta.

Olen seurannut ihaillen Hessun ja Veeran tuhkimotarinaa. Hessu ja Veera olivat sitä mitä koira ja ihminen parhaimmillaan voivat olla. Joskus oikein hyvin kirjoitetun, yllätyksellisen romaanin päätös on töksähtävä ja kerta kaikkiaan typerä. Vaikka tarinan loppu oli huono ja surullinen, kertomus Hessusta ja Veerasta on ehdottomasti kokemisen ja kertomisen arvoinen seikkailu.

Piirinmestaruuskilpailut ja kepit ruotsiksi

Piirinmestikset alkoivat Jenten osalta samalla tavalla kuin tämän vuoden karsinnat, eli näin:

Auts! En taaskaan tajunnut paikan päällä, että Jente teloi itseään. Onneksi on videointi, josta pystyin tiiraamaan, kuinka Jente hyppää tärskyn jälkeen oikein huonosti. Seuraavalla radalla hypyt sujuivat mallikkaammin. Vastedes kiinnitän huomioni siihen, että jätän Jenten istumaan lähtöön siihen kohtaan, mikä tuntuu hyvältä. Tällä kertaa jätin normaalia kauemmas, karsinnoissa koira hiippaili puoli metriä eteenpäin ennen vapautusta. Ponnistuspaikka muuttui kummassakin radikaalisti.

Yksilöradoilla oli hyviä juttuja ja sitten oli sekoiluja. Kaadoin muun muassa itse yhden siivekkeen. Joukkueradalla teimme varman nollan. Jänistin enkä lähtenyt hakemaan nopeinta reittiä. Mieliohjauksessani riski epäonnistua täydellisesti oli niin suuri. Vaikka Jente melkein pysähtyi ennen keppejä, olen tyytyväinen mamoiluuni. Nolla on kuitenkin joukkuekisassa aina nolla. Haun minijoukkueen lopullinen tulos oli päälle kaksikymmentä.

Kappas vain, piristin päivääni kipaisemalla hyppyradan puudelin kanssa:

Omistajaansa en ole koskaan tavannut, mutta mitä pienistä. Kokeilin lämppähypyillä, että Yaya lähtee mukaani. Sitten mentiin. En tiennyt, millaista kyytiä puudeli pinkoo, joten suunnitelman piti olla sellainen, etten vahingossakaan juokse pikkaraisen yli. Yaya totteli kuuliaisesti ja kirmasi nollan sijalla 8/61. Radan jälkeen Yaya oli myytyä puudelia. Se seurasi ja tapitti minua pyöreillä silmillään. Se johtui tietysti vastustamattomuudestani ja upeista lahjoistani agilityohjaajana eikä taskussani olevista nakeista.

Krum oli kratastrofi, joten sain mennä senkin kanssa hyppyradan. Meille sattui monta erroria, mutta kyllä Krum tuntuu koikkerin jälkeen hunajalta käsissäni. Vaikka Krum ei mene, mihin haluaisin, se kuitenkin menee.

Kaiken muun voi panna huonon ohjauksen piikkiin. Mutta. Voisiko joku kertoa, mitä ihmettä koira tekee hypyllä numero 17? Minä en ymmärrä. Tuo on asia, jota en ymmärrä paimenkoirissa ollenkaan.

Parasta vuodessa

Hellepäivistä nauttiminen on sydämen asiani. Lämpö tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia tehdä ja elää. Ei varmaan tarvitse korostaa, että nämä kelit ovat niitä, joissa viihdyn kaikkein parhaiten.

Vapaapäiväryppään merkeissä olemme viettäneet aikaa kotipihassa, uineet, ulkoilleet, grillanneet, savustaneet ja käyneet Korkeasaaressa. Välittömästä läheisyydestä puuttuu ainoastaan uimapaikka koirille, mutta muuten arkinen sijaintimme ei ole pöllömpi kesänviettoa ajatellen.

Sunnuntain retkelle oli koko perhe tervetullut. Kaikki käyvät Nuuksiossa, niin mekin. Lähdimme liikkeelle heti aamusta. Kipitimme seitsemän kilometrin reitin. Koirat joutuivat olemaan hihnassa, mutta pääsivät uimaan aina, kun mahdollista, eli viisi kertaa. Koikkerin vesipalikka näyttää löytäneen paikoilleen. Pätkä käyttäytyi hyvin. Makkaranpaistoineen retkeen kului nelisen tuntia. Sielu lepäsi, mieli rentoutui. Ei ole parempaa.

Kuvia näpsi Hirvosen Saara:

vmwTImc2BWCp0DQjgnpuUU39PS2D9UyOBdwYmomBZAE,aboEzi9npfzzgW01yGSyNnyd1psHROui9uz_5gp8tt8

”Jente!”

KwKHjZW9dxEbylmTuQwfFoV58ivmQtdymbStOAln_Iw,TKTJoz4pyCJJPEIW5nnD0WBzykhzM3-rn8yur8fhIUs Emw6wUXiv_-DaUOxep0uDuFC85nGDMrZmfWlpUFVKjM,WImSj_tjHSLw6PDChIFv4gk8e6JaT0Oolh0Zanx72UkPPgMWDXH9jp318N7QFJeklOWnn9n_82LLHY3U9bWjRY,ecM8jaFPe-P7e8Ry_w7RgxwZN60hdL7taIrweLk8a20 4yjogioJ6d5a5CLkZFGQ6nYk4A--HZwYvt4ChgjFK2k CgOtGl0yrIn91SVAjyHDCCZnWC-jdzSbb5Y2UTr2yREXyJEcwLHb6H_FMOwfRF05BKYtJRryN8i3RbJRjn4Wnswc7fsn24DbcLyC4T_osM5wA8xywkplj-2PCh9id7-3o,a8saIIOC58eMOkWuf66qzAOSDoeDpkNdEoReH-IY2LsA9IncJzxGpDR9zB-VR6xvtJM5dPgyZVyghp9usRi1A8,l8KQ8CNAQX3G0TZZU4BrjkQ5PwGraL07BCiOPA3VSCYLTk_hyeeEeWokn0pfVVOuRIkSjSTnDWTG-FYuhpPfbA

Nyt on tunne että elämä iloksi muuttuu

Muuttorysäys tenttisuman keskellä on näännyttävä prosessi. Sitä ei helpota Pätkän nouto päiväkodista Helsingin toiselta laidalta: koko prosessiin saattaa vierähtää jopa kaksi tuntia. Eläköön yksityisautoilu ja uusiutumattomien luonnonvarojen kuluttaminen. Ei tästä muuten mitään tulisi.

Hemmotteluviikonloppu Jaanan ja Janin luona Kuopiossa tuli tarpeeseen. Ainoastaan sen ansiosta jaksoin säilyttää mielenterveyteni tämän viikon pyörityksessä. Reissu muistutti jälleen siitä, että elämä odottaa Helsingin ulkopuolella. Totta puhuen Helsingin valloituksemme ei ole edennyt optimaalisesti. Vaikkei elämänhallintani ole tällä hetkellä sataprosenttista, meillä on nyt uusi koti, jossa saa olla rauhassa. Koirille löytyi metsä. Se ei ole täynnä lasinsiruja tai muuta epäilyttävää materiaalia. Uusi asuinalue on sellainen, että unohdan olevani Helsingissä.

Koirat ovat täynnä iloa, kuten aina. Lenkki Jenten ja Eon tyyliin kulkee pitkin pusikoita. Videolle voi saada kaukana ryteikössä pilkistävän vilahduksen. Aian riemussa on se hyvä puoli, että Aia juoksee hyvin lähellä ydinporukkaa eli ihmisiä eli minua kännykkäkamerani kanssa. Riemu on ylimmillään silloin, kun joku suostuu jakamaan juoksemisen ilon Aian kanssa.

Aian hyvä puoli on sen soveltuvuus kaupunkiolosuhteisiin. Aia pysyy pääasiassa näköetäisyydellä, eikä se ole riistaviettinen. Miten se onkin koikkeriksi niin helposti hallittavissa? Jenten kanssa on oltava tarkempi, vaikka Jente on rauhoittunut sitten nuoruusvuosien. Jenten puolustukseksi on pakko mainita, ettei friidun tapana ole ollut hävitä tuhkana tuuleen. Jente paahtaa suurta ympyrää, vaikka koiraa ei ole aina helppo havaita ihmissilmällä. Eo sen sijaan oli muutama vuosi sitten täysin pitelemätön, kun se päätti lähteä. Nyky-Jente antaa vesilintujen lipua rauhassa eikä enää provosoidu jokaisesta variksesta ja pikkulinnusta. Ennen muuttoa Jente kävi vetämässä vielä yhden kunnon rundin Vantaanjoessa. Jente on niin epäuskottava ja hidas uimari, etteivät sorsat sitä juuri huomioi. Juoksevan riistan perään lähtevät kaikki koiramme. Paitsi Mora ei vielä ole hoksannut.

Mora on huvittava lisä iloittelevaan laumaamme. Pentu on sinnikäs. Sen huomasi jo silloin, kun Mora pyrki kamikazemaisesti sohvalle ja tuolille Aian tai voileivän perässä. Mäiskis päin keittiön kaappia. Tätä toivotonta ketjua se toistaa yhä uudestaan, kunnes satuttaa itsensä ja tajuaa lopettaa. Ahneus ei selvästi ole paras yhdistelmä vahvan tahdon kanssa. Ahneutta Moralta löytyy yhtä paljon kuin ahneimmalta tuntemaltani koiralta, Quita-koikkerilta. Quita ei kuitenkaan ole koskaan hotkinut tyhjästä kupista pelkkää ilmaa. Olen epäillyt, onko Moran puuha aivan tervettä. Ainakin tyyppi on persoonallinen.

Videolla näkee, miten paljon Mora on kehittynyt muutaman viikon aikana. Klipit nappasin puhelimella, ja ne ovat käänteisessä aikajärjestyksessä. Mora pysyy jo jollain tavalla muiden perässä. Aiemmin se räksytti, nyt se juoksee ja räksyttää. Jumalaton räksytys silmänkantamattomista auttaa paikantamaan joukkion. Pikkupentu-Mora oli kuin pattereilla toimiva lelukoira: sellainen, joka töpöttää tasajalkaa eteenpäin, heittää voltin ja haukkuu hillitsemättömästi. Jäljellä on enää huutaminen, joka on jatkuvaa ja hermoja raastavaa. Siihen saa puuttua jatkuvasti. Mora tottelee hyvin, mutta muisti on vielä lyhyt.

Laumakokomme on makuuni turhan suuri. Hyvää siinä on se, että lauma on eläväinen ja koirien mielestä kaikkein paras. Kaikilla on oma paikkansa, tekemistä ja hyvä olla.

Kolme kuukautta, kolme vuodenaikaa

Naapurustossamme vallitsee lämmin tunnelma. Kas näin:

fingerpori_legot

Sarjakuva täältä. Kiitos Satulle vinkistä!

En usko, että muuttaminen kolmen kuukauden välein on terveellistä. Laatikoissa lukee sentään valmiiksi, mitä mihinkin pitää panna. Eiköhän toinen kerta kiellon päälle mene hyvällä rutiinilla. Enpä olisi arvannut, että muuttoautomme kaartaisi Helsingissä rivitaloasunnon pihaan, siihen kunnollisen metsän laitamille lämppämatkan päähän Purinasta. Mainitsinko jo sanan rivitalo? Vielä 14 päivää.

Koiria emme ole ehtineet viedä agilityn lähellekään. Lenkillä sentään on käyty. Valitsin lemmikeikseni leppoisia seurakoiria, jotka sietävät tekemättömyyttä juuri tällaisten hankalien elämäntilanteiden varalta.

Jokunen viikko takaperin vietin hilpeän sinkkuviikon vain Eo ja Aia seuranani. Kahmin opintopisteitä, innostuin jopa lenkkeilystä. Mussutimme Aian kanssa poski poskea vasten koko viikon. Temputin monta kertaa päivässä. Koikkeri oli onnellinen koikkeri. Pitkästä aikaa muistin, miten kivaa temppuilu on. Minun piti koostaa viikon tuotoksista video, mutta en sitten saanut kuvattua mitään.

Loppukevennykseksi vitsi. Kuinka monta blondia tarvitaan vaihtamaan autoon lamppu? Periaatteessa yhden voi antaa sählätä homma kotiin ja kosla korjaamolle. Kukkaro kevenee. Äh!

Koikkeri on moraalipoliisi joka pitää huolen siitä ettei työn tekeminen jatku ennen oikeuden tapahtumista

On hupaisaa, ettei koikkeri jätä yhtään palkkaa väliin. Joskus yritän fuskata, kun namit tekevät loppuaan. Joka kerta koikkeri etsii kunnes löytää. Koikkeri ei koskaan mene lankaan.

Kuulostaa reippaalta. Totuus on aivan toinen.

Aia on ihmeissään. ”Eikö tehtäisi jotain?” se kysyy silmät vetistäen. Aia tökkii minua useamman kerran päivässä. Harvoin olen sille huomiota suonut, mikä kieltämättä kirpaisee sydäntäni. Koira on ollut innosta pinkeä. Ehkä tämmöinen vähempi huomio tekee sille hyvää.

Tahti ei helpotu, mutta rutiinit ottavat vallan. Sitten ja sen jälkeen, kun Pätkä on parantunut flunssastaan, koirien elämänlaatu paranee. Lupaan.

Vähän tekemisen lomassa Aia on näköjään oppinut suuntakäskyt. Vasen on ollut vaikea. Koettelin koikkeria: liian monta pyörähdystä, alkoi haukkua. Hys, hys. Naapurit eivät tykkää. Osaa se.

Emme ole tehneet 2on2offia emmekä yhtään mitään muutakaan lukuun ottamatta kynttiläjuttua muutaman naksuttelun verran. Aian vastaus kaikkeen on tunkea käpälänsä milloin mihinkin. Tassusta on aika vaikea päästä eroon.

Vantaanjoki jäätyi yhdessä päivässä. Ennen sitä Jente ehti kerran lähteä pulikoimaan sorsan perään. Oli hihnassa. Ei tullut Jentestä virran viemää.

Uusi vuosi, uusi elämä

Niin päättyi muuttohelvetti Kehäykkösen sisäpuolelle. Ei ollut epämiellyttävää saapua uuteen kotiin ilotulitussateessa. Osasin sitä paitsi perille ihan itse ilman TomTomia tai Esa-navigaattoria. Koirille ei ollut luvassa erikoiskohtelua. Ne saivat toimittaa tarpeensa kuten kaikkina vuoden muina päivinä. Aia ei korvaansa letkauttanut. Koikkeri todistettiin paukkukestäväksi.

Lopullista läpimurtoa, kotiinpaluuta, edelsi runsas tapahtumien ketju. Ison muutto- ja maalausviikonlopun jälkeen vietimme joulun tutuissa joulumaisemissa:

Kemi. Kemin reissuilla ajoa tulee yleensä 1 500 kilometriä. Vaikka paluumatka kärvisteltiin oksennustautisina, matka oli sen arvoinen. Joulun henkeä on vaikea tavoittaa etelässä saati vesisateessa. Irtiotto oli tarpeen. Muutaman viikon aikana oli pitänyt panna tapahtuvaksi niin paljon.

Koirilla oli huippukiva loma. Jopa juoksuinen Aia sai kulkea melko vapaasti. Siskoonsa se oli polttaa kääminsä tuon tuosta. Sielunkumppanin Aia löysi samoilla päivillä juoksevasta Papu-amstaffista. Aia oli nopea, Papu oli vahva. Joulun paras meno taisi olla näillä kahdella.

joulu a 8

Aia, Utu, Krum, Vamppi, Eo, Jente ja Quita.

joulu a 5

Aia ja Utu, 10 kuukautta.

joulu a 1 joulu a 2

Tampere. Loppuhuipennuksena vedimme kunnon viime hetken muuttopaniikin ja vihoviimeiset treenit Demarilla. Minä nukuin örkkimörkkitautia pois, mutta Esa vei Jenten treenaamaan.

Aian pentutreeneihin raahasin oman ruhoni. Nakkipalkalla koikkeri toimi ilolla ja komentaen. Lelua vinguttaessani koikkerilla ei ilme värähtänyt. Mokoma lähti haistelemaan. Aia on helppo jättää tammikuun agilityttömälle.

Syksyn päätteeksi Aia-agilityn läpileikkaus on helppo hahmottaa. Olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Korjaan ne. Kun jatkamme lajin parissa, otan järeimmät keinoni käyttöön. Aion kaivaa koirassa piilevän vähäisen kunnollisen motivaation esiin. Se on ainoa päämääräni. Muita tavoitteita ei ole. Olen kärsivällinen.

Helsinki. Helsingissä jouluvalot eivät ole vain jouluvalot. Ovikranssi ei ole vain ovikranssi. Koiranulkoiluttajat ovat pelottavia. Vinksalleen kasvatetut koirat puhuvat helposti tulkittavaa koiraa. Ristiriita seisoo hihnan toisessa päässä ja hämmentää. Ulkoiluttajien liikkeet ovat niin ennalta-arvaamattomia, että katson parhaaksi kiertää koiralliset niin kaukaa kuin mahdollista.

Sijaintimme on sellainen, ettei ihmisiä ole riesaksi asti. Metsikköä on, kun osaa kiertää pahimmat lasinsirpale- ja grillailujätealueet. Yli kolme vuotta hallinnan harjoittelua Tampereella tulee tarpeeseen. Vastaantulijoita ei pimeydessä ole ollut, mutta juostavat alueet ovat pieniä ja täynnä houkutuksia. Lenkit ovat sujuneet yhtä kertaa lukuun ottamatta hyvin. Kerran Jente oli niin vimmoissaan, että näin sen pinkovan täyttä päätä kaukaisuutta kohti – pyörätiellä. Mäen taakse se katosi ja pian kiri takaisin. Kieli roikkui. Aasi. Jente sai köpöttää jonkin aikaa hihnassa.

Helsingissä ei ole tilaa luonnolle. Siksi se kai hyppii koirien nenille enemmän kuin toivoisi. Kodin lähellä pidän cavalierit visusti hihnassa. Syitä on kolme: oravat, jäniseläimet ja linnut, joille raukat ovat asettaneet kymmenen metrin välein ruokintapisteen, pisteen, joka puolestaan houkuttelee ennen kaikkea lihavat oravat paikalle. Aivan kuin jo valmiiksi lihavat pulut eivät löytäisi kaupungista nolla-asteisessa talvessa ruokaa.

Korviini on kantautunut varoituksen sanoja pääkaupunkiseudun agilityseuratilanteesta. Huoli oli aiheeton. Uusi seuramme hotkaisi meidät helposti sisäänsä.

Kuvankaappaus 2014-1-1 kello 10.55.37

Olen jälleen samassa tilanteessa kuin kolme ja puoli vuotta sitten saavuttuani Tampereelle. Se on aivan sama kuin viisi vuotta sitten ilmestyttyäni Kuopioon. Kisoissa tunnelma on kuin kuokkavieraalla. Ketään ei tunne. Onpa mälsää.

Ketyilin Vuokkosilla. Aia yritti tehdä tuttavuutta, mutta kohteet olisivat halunneet tehdä Aiasta mieluiten muhennosta. Onneksi Aia lopulta sai koikkeriseuraa. Tsembaloista jäi hyvä mieli, vaikka koikkerilapsi ei onnistunut löytämään veljiään kuten tavallisesti.

Nautimme ainakin muutaman vuoden ajan Helsingin seudun antimista. Täällä ovat omat herkkupalansa, joista muissa Suomen kolkissa voi haaveilla. Hoidettavia asioita on paljon, hoidettuja paljon enemmän. Elämä puksuttaa eteenpäin. Uusi elämä.

Tässä se sitten oli. Viimeinen päivä kotiäitinä. Jaiks!