Viltti

Olen usein miettinyt, miksen ole surrut Nelehiä sen enempää. Vastaus on seurannut alati liikkeitäni, joten en ole kiinnittänyt siihen huomiota: Aia on lohtukoirani. Koikkerinkoulutukseni liitelee välillä kummallisissa sfääreissä ja yllä lukee syy. Neleh kuoli keskiviikkona. Lähdin treenaamaan Aian kanssa perjantaina. Videokamera on seurannut mukana eikä pelkästään siksi, että se on kouluttajan paras ystävä. En koskaan ehtinyt purkittaa Nelehin kypsän iän temppuja, ja se harmittaa. Se harmittaa yllättävän paljon. Harmittaa, etten näe Nelehiä enää sellaisena kuin sen muistan.

Muut koirat ovat vain koiria. Olen ajatellut, ettei Aiassa ole elämän koira -ainesta. Miten missään koirassa voisi olla Nelehin jälkeen? Vastikään kauniina kesäiltana temputellessamme pihalla, minulle valkeni jotain. Meillä oli valtavan hauskaa, kun opettelimme uutta temppua. Hetki oli hieno eikä mitenkään epätavanomainen. Olemme tehneet yhdessä jo niin paljon, että välillämme on side, joka on vahva, kunnioittava ja molemminpuolinen. Seurakoira-spanieleilleni yhteistyö ihmisen kanssa on yhdentekevä asia, toisin kuin paimenillemme, jotka liimautuvat omistajaansa aivan itsestään. Side koikkeriin on spesiaali, ja pidän Aian kanssa saavutettua luottamusta etuoikeutena.

Mitä elämän koira -asiaan tulee, meillä on Aian kanssa koko elämä aikaa kokea kaikkea hienoa. Se oli loistava oivallukseni. Vastoinkäymisten jälkeen agilitystä on tullut entistä antoisampaa. Aia on opettanut nauttimaan jokaisesta onnistuneesta hetkestä. Kun Neleh kuoli, jäljelle jäi kasa pystejä ja titteleitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Tärkein saavutuksemme seisoisi nättinä kirjahyllyn päällä, jos asuntoomme sellainen mahtuisi. Muuta arvoa sillä ei ole. Sen sijaan muistot yhteisen matkan varrelta ovat kullanarvoisia.

Aia-agility ei ole päämääräkeskeistä vaan hetkessä elämistä. Se ei ole välitavoitteita, jotka saavuttamalla todistan itselleni jotain. Se ei ole maineen tai kunnian hakemista eikä halua olla paras tai voittaa. Sen sijaan minulla kriteeristö, jota pyrin toteuttamaan ja joka muokkautuu jatkuvasti tilanteen mukaan. Aia ei osaa isoa määrää agilitytemppuja, enkä halua tehdä agilitystä vaikeaa. Pari juttua tahdon opettaa sille, mutta se saa tapahtua ajallaan.

Kesällä emme ole harjoitelleet mitään uutta. Harjoitelleet olemme. En muista kesää 2014 lomailun tai rentoutumisen perusteella. Muistan sen hyvän mielen treeneistä. Rakastan kesää, lämpöä ja hellettä. Kun siihen yhdistää agilityn, en voisi olla tyytyväisempi. Pidämme agilitystä taukoa talvella, kun on pimeää ja kylmää.

Yritin keskittyä tukemaan nuorta koiraa radalla ja ohjaamaan Aiaa, kuten Aiaa kuuluu. Välillä onnistuin paremmin, välillä huonommin, minäkin tarvitsen harjoitusta. Aian itseluottamus on kasvanut. Kevään mummolaharjoittelun jälkeen Aia ei ole ohittanut kertaakaan hyppyä tahallaan. Uskomatonta. Aiasta tuli luotettava agilitykoira.

Vaikka heinäkuun jokaisessa treenissä oli helle, tänään 30 astetta lämmintä ja koirat läkähtyneitä jo matkasta Purinalle, Aia on mennyt hyvällä draivilla. Aian hyvä draivi on rajallinen. Minulle riittää, että Aia juoksee session tai kaksi juoksaria ja tekee kaksi kertaa ratapätkän. Se sopii Aialle. Lisäksi voimme naksutella niin paljon kuin jaksan.

Tämä video on virstanpylväs Aia-agilityn historiassa. Se ei ole tsemppivideo. Siitä ei vain tarvinnut poistaa mitään. (Lisäksi olen pikkuisen ylpeä lankkujuoksusta.)

Advertisement

On hauskaa opetella jotain aivan uutta

Kokeilen juoksukontakteja yrityksen ja erehdyksen taktiikalla. En osaa sanoa, tuleeko tästä mitään, mutta hauskaa on ollut. Vaikka epäonnistuisin, treenit eivät mene hukkaan. Niistä on hyötyä agilityssä ylipäätään.

Hävettää olla niin huono heittäjä. Puolustuksekseni sanon, että on paljon helpompaa heittää tennispalloa kuin isoa verkkopalloa, johon on sidottu puolen metrin kaninkarvahäntä. Se on Aian paras lelu. Aiassa ei ole mitään vikaa, se on syntynyt juoksemaan. Aia kiihdyttää eikä hidastunut edes silloin, kun otin yhdellä kertaa viisitoista toistoa. Viisitoista on järjetön määrä! Vain surkeat heittoni saavat koiran pompottamaan ja loikkimaan miten sattuu.

Aia juoksi keväällä muutaman viikon ajan leveällä matolla. Puolentoista kuukauden tauon jälkeen lähdin siirtämään koiraa lankulle, ja siitä kooste. Lankkua Aia ei karsastanut millään tavalla. Koska oikealle puomille osuminen ei ole yhtä hankalaa kuin lankulle, pidän pituuden kepit apuna. Niiden kanssa Aia ei erehdy. Seuraavaksi alan palkata oikeasta juoksemisesta. Sitä kohtaa olen odottanut. Maltti on valttia juoksariasioissa.

Yleensä välttelen villityksiä ja nyt olen pahasti mukana. Haluan painottaa, että Aia valitsi juoksukontaktit, en minä. Mitä sitä ei rakkaan koikkerinsa eteen tekisi? Uskon tosin, että pysäytyskontaktit alkavat tulla jossain määrin tiensä päähän. Ihmeen kauan niillä on agilityn historiaa kirjoitettukin.

Ensi kesänä toivon kontaktien olevan kisavalmiit. Siihen saakka aion joka tapauksessa kilpailla ensi sijassa Jenten kanssa.