Uusi vuosi, uusi elämä

Niin päättyi muuttohelvetti Kehäykkösen sisäpuolelle. Ei ollut epämiellyttävää saapua uuteen kotiin ilotulitussateessa. Osasin sitä paitsi perille ihan itse ilman TomTomia tai Esa-navigaattoria. Koirille ei ollut luvassa erikoiskohtelua. Ne saivat toimittaa tarpeensa kuten kaikkina vuoden muina päivinä. Aia ei korvaansa letkauttanut. Koikkeri todistettiin paukkukestäväksi.

Lopullista läpimurtoa, kotiinpaluuta, edelsi runsas tapahtumien ketju. Ison muutto- ja maalausviikonlopun jälkeen vietimme joulun tutuissa joulumaisemissa:

Kemi. Kemin reissuilla ajoa tulee yleensä 1 500 kilometriä. Vaikka paluumatka kärvisteltiin oksennustautisina, matka oli sen arvoinen. Joulun henkeä on vaikea tavoittaa etelässä saati vesisateessa. Irtiotto oli tarpeen. Muutaman viikon aikana oli pitänyt panna tapahtuvaksi niin paljon.

Koirilla oli huippukiva loma. Jopa juoksuinen Aia sai kulkea melko vapaasti. Siskoonsa se oli polttaa kääminsä tuon tuosta. Sielunkumppanin Aia löysi samoilla päivillä juoksevasta Papu-amstaffista. Aia oli nopea, Papu oli vahva. Joulun paras meno taisi olla näillä kahdella.

Aia, Utu, Krum, Vamppi, Eo, Jente ja Quita.

Aia ja Utu, 10 kuukautta.

Tampere. Loppuhuipennuksena vedimme kunnon viime hetken muuttopaniikin ja vihoviimeiset treenit Demarilla. Minä nukuin örkkimörkkitautia pois, mutta Esa vei Jenten treenaamaan.

Aian pentutreeneihin raahasin oman ruhoni. Nakkipalkalla koikkeri toimi ilolla ja komentaen. Lelua vinguttaessani koikkerilla ei ilme värähtänyt. Mokoma lähti haistelemaan. Aia on helppo jättää tammikuun agilityttömälle.

Syksyn päätteeksi Aia-agilityn läpileikkaus on helppo hahmottaa. Olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Korjaan ne. Kun jatkamme lajin parissa, otan järeimmät keinoni käyttöön. Aion kaivaa koirassa piilevän vähäisen kunnollisen motivaation esiin. Se on ainoa päämääräni. Muita tavoitteita ei ole. Olen kärsivällinen.

Helsinki. Helsingissä jouluvalot eivät ole vain jouluvalot. Ovikranssi ei ole vain ovikranssi. Koiranulkoiluttajat ovat pelottavia. Vinksalleen kasvatetut koirat puhuvat helposti tulkittavaa koiraa. Ristiriita seisoo hihnan toisessa päässä ja hämmentää. Ulkoiluttajien liikkeet ovat niin ennalta-arvaamattomia, että katson parhaaksi kiertää koiralliset niin kaukaa kuin mahdollista.

Sijaintimme on sellainen, ettei ihmisiä ole riesaksi asti. Metsikköä on, kun osaa kiertää pahimmat lasinsirpale- ja grillailujätealueet. Yli kolme vuotta hallinnan harjoittelua Tampereella tulee tarpeeseen. Vastaantulijoita ei pimeydessä ole ollut, mutta juostavat alueet ovat pieniä ja täynnä houkutuksia. Lenkit ovat sujuneet yhtä kertaa lukuun ottamatta hyvin. Kerran Jente oli niin vimmoissaan, että näin sen pinkovan täyttä päätä kaukaisuutta kohti – pyörätiellä. Mäen taakse se katosi ja pian kiri takaisin. Kieli roikkui. Aasi. Jente sai köpöttää jonkin aikaa hihnassa.

Helsingissä ei ole tilaa luonnolle. Siksi se kai hyppii koirien nenille enemmän kuin toivoisi. Kodin lähellä pidän cavalierit visusti hihnassa. Syitä on kolme: oravat, jäniseläimet ja linnut, joille raukat ovat asettaneet kymmenen metrin välein ruokintapisteen, pisteen, joka puolestaan houkuttelee ennen kaikkea lihavat oravat paikalle. Aivan kuin jo valmiiksi lihavat pulut eivät löytäisi kaupungista nolla-asteisessa talvessa ruokaa.

Korviini on kantautunut varoituksen sanoja pääkaupunkiseudun agilityseuratilanteesta. Huoli oli aiheeton. Uusi seuramme hotkaisi meidät helposti sisäänsä.

Olen jälleen samassa tilanteessa kuin kolme ja puoli vuotta sitten saavuttuani Tampereelle. Se on aivan sama kuin viisi vuotta sitten ilmestyttyäni Kuopioon. Kisoissa tunnelma on kuin kuokkavieraalla. Ketään ei tunne. Onpa mälsää.

Ketyilin Vuokkosilla. Aia yritti tehdä tuttavuutta, mutta kohteet olisivat halunneet tehdä Aiasta mieluiten muhennosta. Onneksi Aia lopulta sai koikkeriseuraa. Tsembaloista jäi hyvä mieli, vaikka koikkerilapsi ei onnistunut löytämään veljiään kuten tavallisesti.

Nautimme ainakin muutaman vuoden ajan Helsingin seudun antimista. Täällä ovat omat herkkupalansa, joista muissa Suomen kolkissa voi haaveilla. Hoidettavia asioita on paljon, hoidettuja paljon enemmän. Elämä puksuttaa eteenpäin. Uusi elämä.

Tässä se sitten oli. Viimeinen päivä kotiäitinä. Jaiks!

Advertisement

Kirjoitan yöllä, koska itään lentäminen ei ole yhtään niin helppoa kuin länteen

Jotta elämä ei olisi tylsää, koirat ovat Nelehiä lukuun ottamatta palanneet kotiin. Jalkani tajuavat taas, että autossa on polkimia kahden sijasta kolme. Arki on täällä taas.

Kannuksen toimintaleirillä Jente tuijotti Sennin lintuja, juoksi ja ui, oli vapaa. Lisäksi parivaljakko osallistui Oulussa cavalierien agilitymestiksiin. Hylkyjä tuli. Tuttuun tapaan. Meno oli silti kaikin puolin kivaa katsottavaa.

(c) Senni Kauppinen

(c) Senni Kauppinen

Krumin hemmotteluloma sijoittui Pohjois-Savon rauhaan. Mökkimaisemia, hierontaa ja paimennusta. Lampaat muistuivat hyvin mieleen. Krum löysi jälleen sisäisen pikkusikansa. Viikonloppuisin Krum matkusti kilpaillessaan Janin kanssa Laukaassa, Helsingissä ja Kirkkonummella. Hylkyjä. Koirillamme on hyllyttämisen taito hallussa. Krum löysi sielunsiskonsa veljentyttärestään. Krumin täytyy vihata koikkeria, koska leikki oli niin antaumuksellista. Krum tietysti toivoi paimentavaa pikkusiskoa. Sai koikkerin. Poloinen.

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

(c) Jaana Rautio

Aian oleminen Oulu-Kemi-akselilla oli menestys. Välillä se kävi korkeintaan äiteensä hermoille. Sellaista vanhemmuus on: lapsen jet lag on äidin ja koko perheen jet lag. Aia solmi uusia pentusuhteita. Fotomateriaalia Aian reissusta löytyy Kaisan blogista, josta omin törkeästi seuraavat kuvat (muut kuvat puolestaan on kopioitu suoraan Facesta):

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

(c) Robert Sonntag

Aia oli siis osannut käyttäytyä. Samaa ei voi sanoa cavalierikomppaniasta. Neleh esitteli akrobaattisia taipumuksiaan murtautumalla paikkoihin, joihin sillä ei ollut pääsyä. Varasti pienokaisilta. Eon rosvousreissu onnistui yhtä hyvin. Eo muuttui pyöreäksi. Kun Eo tapasi Jenten, sattui niin ikään julkea pöllimisvälikohtaus. Olen aivan varma, että alkuperäinen idea Sennin eväiden syömiseen tuli Eolta. Jente on tunnettu röyhkeydestään, mutta varsin kekseliäs se ei ole.

(c) Minna Karjalainen

Jotenkin tuli semmoinen olo, että koirillamme oli hoitopaikoissaan paljon paremmat oltavat kuin kotonaan. KIITOS!

Kotiäiti loman tarpeessa

Se oli Neleh. Ei pysynyt neljän ihmisen ja kahdeksan muun koiran messissä. Tarina on tuttu: Neleh tunsi reitin, haisteli omia polkujaan ja lähti kotiin, kun ketään ei näkynyt. Eilinen harhailu katkesi lyhyeen, sillä väijyimme Sennin kanssa hyvissä asemissa pahuksen spanielivanhusta. Tänään sijaintimme oli huono. Emme olleet tarpeeksi nopeita.

Pitäisikö huolestua, jos neljän päivän aikana jättää yhden koiran yöksi rappukäytävään ja hukkaa toisen kaksi kertaa?

Krumia yöllinen seikkailu ei hetkauttanut suuntaan tai toiseen. Lassie pysyy kotiovella vaikka maailman tappiin. Krum uskoi koko ajan siihen, että ovi jossain vaiheessa aukeaisi. Ja aukesihan se, aamulla.

Sano, sano

Neleh on ääliö. Se meni ja eksyi. Metsään. Polulta, jossa on tasan kaksi suuntaa. Eteenpäin ja taaksepäin. Näköjään kannoilla köpsöttelevä ja merkityillä reiteillä pitäytyvä turrekin voi hukata itsensä. Suoralla polulla. Ilman risteäviä reittejä. Tutussa metsässä.

Neleh olisi saanut syyttää vain omaa tyhmyyttään, jos se olisi joutunut ilveksen yöpalaksi, tullut edelleen kaupatuksi Keltaisessa Pörssissä tai heittänyt henkensä auton tai minkä lie vuoksi. Eokin on kuuro, mutta se ei eksy eksyttämälläkään (olen yrittänyt).

Onhan se Neleh nuuskutellut omille teilleen neljä kertaa aiemminkin. Kahdesti olen juossut sen kiinni, kerran ehti erään rouvan autoon ja viimeisimpänä kaksi vuotta sitten Hervannassa kerkesi ylittää yhden autotien. Aina se on kotiin pyrkinyt. Tällä kertaa ongelmana oli kaksi kilometriä silkkaa taajamaa. Plus moottoritie.

Sitten heinäkuisen kesäpäivän, jolloin Eo törmäsi suomörköön, koiramme ovat lenkkeilleet vailla rihmankiertämää. Tuolloin Eo huusi kuin raajaa olisi leikattu irti, mutta palasi onneksi yhtenä kappaleena, joskin valitettavan kolmijalkaisena parin sentin reikä rinnassaan. Valjasten osuus tapaturmassa jäi kysymysmerkiksi. Takertumisen mahdollisuutta ei kuitenkaan voi poissulkea.

Etsimme Nelehiä sieltä ja täältä, vanhalta asunnoltamme, kaikilta mahdollisilta parkkipaikoilta, tutuilta reiteiltä, makkaranpaistopaikalta, tienvarsilta, kiven ja kannon alta. Ei vilaustakaan. Tuli pimeä. Oli pakko palata kotiin.

Sitten sattui hauska juttu. Häkellyttävyydessään seikka vetää vertoja jopa sille tapaukselle, kun taloyhtiön suurin pyykkitupavalittaja löysi Imeväisen napatyngän pyykkiensä joukosta (aivan ylisuuri poru syntyi tuostakin, sanon minä. Palanen oli kuitenkin käynyt läpi ainakin kolme pesuohjelmaa). Facebook siis jäljitti Nelehin olinpaikan kahdessa tunnissa. Yhteisiä kavereita meillä ei löytäjän kanssa ole, eli viesti oli ketjuttunut vähintään kolmannelle osapuolelle.

Nelehin arvoitus ratkesi pääpiirteittäin. Sijainnissa x, ajanhetkellä y ja syystä z se oli lähtenyt kipittelemään omilleen. Nuuskuttelija oli poimittu kiinni aika lailla välittömästi. Se oli toimitettu läheisimpään taloon, jossa se oli piristänyt isäntäväen iltaa ja mitä ilmeisimmin viihtynyt mitä mainioimmin. Neleh oli saanut tehdä kaikkea kotona kiellettyä kivaa, kuten nukkua sängyllä ja syödä niin paljon kuin halusi. Aamulla Neleh oli pyytänyt päästä pihalle ja palannut tarpeet tehtyään takaisin sisälle. Kun kotiinlähdön aika koitti, minun piti käydä tökkäämässä sitä päähän, jotta se ylipäätään tajusi herätä pehmoisilta prinsessauniltaan.

Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että koirat voivat olla kovin typeriä ja ihmiset todella kultaisia. Lisäksi totean, että Facebookista saattaa sittenkin olla jotain hyötyä.