Kesänkaunis Jyväskylä

Kauden viimeinen Top Team -leiri, verraton seura, kiva leiripaketti, matka ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja ilma kuin minä tasan vuosi sitten. Edes päävalmentajan puuttuminen ei latistanut fiilistä. Oli kivaa.

Aika on lentänyt – juurihan aloitimme TT-taipaleen. Nyt, kun luon katseeni menneeseen talveen, hahmotan ottaneeni himoitsemani askeleen eteenpäin. Olemme yhä raaka tomaatti. Mutta nyt meidät on viety ikkunalaudalta kasvihuoneen lämpöön. Yksi suunta piirtyy tajuntaani. Se on eteenpäin.

Jenten TT-matkaa varjosti koiran nopeuden hiipuminen. Jente ei ole ollut oma itsensä. Huomasin sen ensimmäisen kerran Turussa. Tsekkautin sydämen ja raahailin fysioterapeutille. Ei vakavia löydöksiä. Meno kiinnitti jälleen huomion Lempäälässä, omissa treeneissä, Vantaalla, Krumin aluevalkussa ja nyt Jyväskylässä. Parin viikon päästä Elina-fyssari vastaanottaa meidät jälleen. En usko, että Jentestä löytyy suurta kaiken selittävää ongelmaa. Kevään aikana olen hyväksynyt, että koirani on 5-vuotias agilityvanhus.

Dramaattista? Nääh. Tulevaisuuden näkymäni ovat yhtä täynnä kukkasia kuin Pätkän puhe. Eli toistaiseksi kakkasia, mutta kyllä se vielä oppii. Meillä on Jenten kanssa juttu, joka toimii. Se on kaikki, mitä agilityssä tarvitaan. Suunnitelmani ovat selvät. Olen saanut paljon eväitä. Syksyn tullen tiedän, mitä ja miten treenaamme.

Jarin TT4-treenissä kompuroin tuttuun tapaan. Kolme estettä, töks, kaksi estettä, töks, kolme estettä, töks. Ja sitä rataa. Jep, virheistä oppii, ei nollista. Vapun kanssa avattiin tätä treenaamissolmua. Viikonlopun ainoa videolle osunut pätkä on Jennyn treenin lopusta, josta kooste alla. Päätöstreenissä puhalsimme yhteen hiileen. Jente oli hitaanlainen, mutta yhteispeli toimi. Hituroimme yhdessä. Se on tärkeintä. Olin oikein tyytyväinen. Olemme kehittyneet. Minä olen kehittynyt.

TT-sakissa on ollut ilo treenata. Valmiiseen muottiin ei tarvinnut pusertua. Tsemppi ja motivaatio olivat korkealla. Anna hoiti ansioituneesti järjestelyt. Jokainen koutsi omistautui suurella työllä. Vapun ryhmäsessiot olivat ylläri. Niihin todella heittäydyttiin täysillä mukaan, mikä teki avautumisesta ja avun saamisesta helppoa.

Neleh-aikoina kokeilin siipiäni b-maajoukkueessa. TT:n suurin ero bemariin verrattuna on valmennussysteemin pysyvyys ja kokonaisvaltaisuus, jossa piilee kauden kenties tärkein oppi: agility ei ole vain agilityä.

Top Team on toimiva konsepti, joka vaikuttaa suoraan suomalaiseen agilityyn. Toivottavasti toiminta jatkuu välivuoden jälkeen. En epäröisi hakea uudestaan mukaan, jos koirani olisi tarpeeksi näppärä.

Advertisement

Ei mennyt kahta vuotta

Viimeinen hyppyserti paukahti eilen. Kaksi starttia, kaksi nollaa. Sijat neljä ja kaksi. Kesällä karsintoihin. Olen innosta mykkyrällä: ensimmäisen TT-leirin jälkeen olemme tehneet maltillisesti kuusi kisastarttia, joista neljä nollana. Otoksen pienuudesta huolimatta onnistumiskertojen määrä on huikea, meille. Suunta ainakin on hyvä ja harjoitukset jatkuvat.

Niin kivaa: meille on varattu syyspuolella loma Telluksen toiselle laidalle. Yksikään karvakorva missään kuonon mitassa ei pääse tällä kertaa mukaan. Ähäkutti koirat!

Vain minä, Jente ja TomTom

Ei Imeväistä, ei vastuuta, ei rajoituksia. Kolmas Top Team -leiri Vantaalla oli huikea kokemus. Kaahasimme kolmen päivän ajan minuuttiaikataululla paikasta toiseen. Kroppa ja henkinen kestävyys laitettiin likoon. Mieli bailasi ja heitti volttia.

Pää alkaa vasta hiljalleen selvitä viikonlopun agilityähkystä. Sain jälleen selkeitä vinkkejä menomme kohentamiseen. Vappu puki tälläkin kertaa tunnistamattomia ajatuksia sanoiksi ja jakoi pulmatilanteisiin selkeitä toimintaohjeita.

Ensimmäisessä lajitreenissä Juhan opissa romahdin pohjamutiin jo kolmanella esteellä. Jente ei millään suostunut menemään puomin sijasta putkeen. Vaikka rata tuntui alunperin simppeliltä, ylitettävä muuri kohosi yhä korkeammaksi räpeltäessäni rataa eteenpäin. Koskaan en ole käynyt henkisesti yhtä pohjalla agilityssä kuin tuossa harjoituksessa. Onneksi Juha juoksutti niin kauan, että onnistuin kokoamaan suorituksen kelvollisiin palasiin.

Lauantai-iltana maitohapot polttelivat molempien lihaksia. Jente tuntui tahmealta. Ohjaukseni oli tahmeaa. Jarin treenissä tahmaisuus oikein korostui. Tällaisissa tilanteissa on hyvä muistaa, etten osallistu Top Teamiin tehdäkseni nollia vaan oppiakseni uutta.

Rankan leiriviikonlopun aikana Jenten rajallisuus agilitykoirana korostuu. Jentestä ei ole kaikkeen mahdolliseen. Toisaalta koutsit pakottivat tekemään asioita, joihin en uskonut Jenten resurssien riittävän. Realismi ei sittenkään ole absoluuttinen totuus.

Jenny ahdisti minut nurkkaan pelkojeni ja varomisieni kanssa. Kun unohdin turhanpäiväisen ahdistumisen, ratatyöskentelymme toimi aivan uudella tasolla. Jenny myös venytti keskittymiseni äärimmilleen, jolloin jopa Jenten heikosta keppiosaamiesta ilmeni arvaamattomia mahdollisuuksia. Jenten silmissä oli tyhjä cavalierkatse, joka ei yleensä johda mihinkään hyvään. Mutta kun oma fokukseni oli kohdallaan, Jente kepitti varmasti ja luotettavasti.

Olipahan viikonloppu. Fysiikkatreenissä irrotettiin kaikki, mikä irrotettavissa oli. Jotta joutenoloa ei varmasti syntyisi, leiripakettiin kuului luentoja ja improvisointia. Yökyläily Jenten Saku-isän luona oli Jentenkin mielestä ratkiriemukasta. Pääosa vierailustamme kului kuitenkin koteloituneena makeassa unessa.

Se ainoa ensimmäinen

Vuosi vaihtui. Sen tietää siitä, että aamu toisensa jälkeen Hesari kolahtaa postiluukusta alas tabloidina. Tämä hieno uudistus toi uutisvuodon lähemmäs kansaa: nyt mahtuvat aamiaispöytään sekä lehti että Imeväinen.

Tammikuu on tarkoittanut yhtä juhlapäivää jo kymmenen vuoden ajan. Silloin on esikoiskoirani syntymäpäivä. Onnea Neleh, olet täyden kympin koira tarkasteli sitä mistä kulmasta tahansa! Kohdelkoot tulevat vuodet sankaria yhtä reilusti kuin tähänkin saakka.

Synttäririemua Neleh pääsi purkamaan valkkuryhmän treeneihin Jenten tuuraajana. Edelliskerralla puikkelehdin päättäväisen mummokoiran perässä pitkin parkkialuetta hihnan päätä tavoitellen. Törppöilyn kruunasi se, kun Neleh pinkaisi kesken lämppälenkin hallille ja jätti ohjaajapolon seisomaan typertyneenä pimeyteen. Hölmö vanhus. Jos joskus, niin tuolloin olisi kuulosta ollut hyötyä.

Nyt tsemppasin kytkettynä pitämisen kanssa ja onnistuimme hyvin. Treenit olivat täydelliset Nelehille. Neleh kirmasi, Neleh kerjäsi rapsutuksia, Neleh ilakoi ja Nelehillä oli hauskaa. Illalla maittoi uni.

Joulua edeltänyt terveystsekkaus kertoi, että Nelehin sydämen suhteen ei ole tapahtunut muutosta, myös Eolle on ilmestynyt pieni sivuääni ja Jente ja Krum saivat puhtaat paperit. Kuluvalla viikolla Jentelle kilahtaa viisi vuotta täyteen. Se tietää lisäjännitystä eläinlääkärireissuille.

Jente siis harjoittelee ja voi hyvin. Saimme kokea pidennetyn viikonlopun täydeltä Top Team -leiriä aivan kotoa käsin. Ulkoistin lapsenhoidon kokonaan, ja keskityin täysillä treeneihin. Rentouduin, iloitsin, nautin. Oli lajiharkkoja, fysiikkatreeniä, psyykkisiä pähkinöitä ja cheerleading-kokeilua. Teimme töitä täysillä ja parhaalla fiiliksellä. Kirmasimme niin lujaa kuin jaloista pääsimme ja taistelimme äärirajoille saakka. Ikinä en ole ollut fyysisesti yhtä lopussa harjoituksen jälkeen kuin silloin, kun miltei konttasin pois radalta. Eikä Jentekään helpolla päässyt. Mutta me ylitimme itsemme. Toteutimme omaa juttuamme.

Kroppaa kolottaa jokaisesta kohdasta. Mieli sen sijaan on virkeä ja levollinen. Ajatukset jäsentyivät uudelleen. Agility tuntuu helpommalta kuin aikaisemmin. Se on entistä hauskempaa. Saimme loistavia vinkkejä eri osa-alueille. Agilityn harjoitteleminen on tuskin koskaan ollut yhtä mieluisaa, kuin mitä se tällä hetkellä on.

Muuten, jos joku ihmettelee, miksi satunnaisen Jente-sepustukseni alla on video vaikkapa Sennistä ja sheltistä, en ole höyrähtänyt. Youtube on. En osaa käyttää sitä. Tapeltuani tovin videojättiä vastaan totesin pienuuteni ja luovutin. Ehkä en yritä upottaa enää yhtään filmiä.

Nopeampi käännös ja puomi kahteen sekuntiin

Talvi tuli. Se oli muutenkin hyvä viikonloppu. Sain kolme eri näkökulmaa siitä, mitä treenata Jenten kanssa. Vihdoin tätä sillisalaattia tarkastellaan yhtenä koirakkona. Sitten tulevat vielä henkiset ja fyysiset jumppailut siihen päälle. Nannaa.

Tykkäsin leireillä myönteisessä ja rakentavassa hengessä. Niin sen kuuluukin mennä. Toisiamme ja koiriamme kunnioittaen. Kisakentillä tunnelma tahrautuu usein totisuudella. Onneksi Top Teamissa agilityn ei tarvitse olla verenmakuista. Teemaviikonloppujen parasta antia on se, kun mieli täyttyy toivosta ja kirkkaista asioista. Yhtäkkiä ajatuksilla on järjestys. Yhtä päättäväisesti kuin Imeväisen nakkisormi lähestyy sieraintani suuntaan katseeni kohti seuraavaa kvartaalia.

Innosta soikeana on hyvä jäädä joulukuun mittaiselle agilitytauolle. Hymyilytti, kun saimme kotiläksyksi palata Jenten kanssa sinne, mistä olemme aivan agilityn alussa lähteneet liikkeelle. Kenties ajatukseni osuvat nappiin edes jollain saralla.

Hiiri mittaa maailmaa

Menoomme on saatava jotain rotia.

Koska vierivä kivi ei kerran sammaloidu ja hartioillani on parin vuoden jäkälät karistamatta, harkkaamme Jenten kanssa syksystä eteenpäin ihan oikeassa viikkoryhmässä. Kyseessä on seuramme itseohjautuva valmennusryhmä. Odotan harjoituksia innolla.

Viikkotreenit tulevat tarpeeseen etenkin keskiviikkoisen jälkeen. Sain semmoista sähköpostia, ettei nuppineulakaan pysynyt hyppysissä – Jente läpäisi seulan ja pääsimme Top Teamiin.

Valintatilaisuuspäivä oli letkeän hauska. Silti tuli sellainen tunne, ettei yrityksemme riitä. Koirat olivat vikkeliä ja kuntoni rapainen. Rata oli mieluinen kolmen käännöksen juoksunopeuskilpailu. Molemmat kierroksemme sujuivat puhtaasti. Kellotettavan loppusuoran Jente paineli omia menojaan: ensin se hyppelehti kaksi ja toisella kerralla kolme hyppyä edistäen, kun jalkani ei mennyt enää toisen eteen. Well done, Jente! Kunpa vain olisin pystynyt vedättämään meille vertailukelpoisemman ajan, ajattelin. Varmaa tasaista menoa, mutta viimeinen palo puuttuu, kuului katsojan kommentti. Se oli kauniisti sanottu.

Kuntotesti vahvisti tunnelmiani. Puoli minuuttia jaksaa tehdä mitä tahansa liikettä ja kolmesataa metriä juosta helposti. Määrä ja nopeus ovat sitten aivan eri asioita. Yritin oikein pinnistää jälkimmäisellä juoksumatkalla. Mielikuvissani olin Oikea Suuri Urheilijasoturi. Tuuli puhkui ja puhalsi vastaan ja sujautti ratanauhan jalkojeni väliin. Imartelevat fotot sportti-minästäni kieppuivat ilmassa kauas TSAU-hallista.

Parhaansa yrittäminen pudottaa näppärästi todellisuuteen. Fakta on se, että viimeinen vuosi on koetellut rajojani. Enkä tarkoita raskautta, joka oli helppo, tai edes kohdunulkopuolista elämää, vaan toista suurempaa projektiani. Kuntoilun paikka on ollut jossakin hyvin kaukana taka-alalla.

Mutta nyt ei ole sielua ja ruumista kaluava prokkis kesken. Tällä hetkellä elämä on makeampaa kuin tikkari: Koirani on super. Imeväinen saattaa alkaa nukkua pidempään kuin tunnin-kaksi vaikka jo ensi yönä. Meillä on viikkoharkat ja Top Team. Otan tämän kaiken mahdollisuutena.

Tavoite on selvä. Aion selvitä joulukuun leiristä hengissä. Pohjalta se kunto vasta helposti nouseekin. Onhan vasta syyskuu. 

Kävin neuvolan vaa’alla. Se näytti erroria (ei takaisku vaan haaste).