En halua unohtaa

Hyviä uutisia. Leikkaus ja leikkauksesta toipuminen ovat sujuneet hienosti. Monta viisasta päätä on pohtinut polveani. Hematoomaa, murtumalinjaa, irtonaisia ruston kappaleita, laajaa rustovauriota. Yksi luinen irtopala jätettiin sijoilleen – ei liitetty paikoilleen, ei rikottu polven rakenteita. Syvä helpotus! Kuntoutuminen lyheni suunnitellusta. Saan varata, taivuttaa ja kuormittaa. Ei polvesta uutta tule, mutta tieto siitä, mikä on ja mikä ei ole kunnossa, helpotti oloa valtavasti. Toisaalta nyt minun ei enää tarvitse uskotella itselleni, että polvi on kunnossa ja yrittää sinnikkäästi elää sen kanssa. Lakaista maton alle jotain, joka ei sinne mahdu.

Koirat eivät kiinnosta. En edes temputa Aiaa, vaikka voisin, koska en voi tehdä sitä entiseen tapaan. Torjunta on helpompaa kuin ajatella sitä, ettei voi viedä koiria edes lenkille. Tämä on koirablogi. Silti päädyin kirjoittamaan polvesta, kuvaamaan omia subjektiivisia tuntemuksiani. Koen, että niin pitää tehdä. Kirjoitan siksi, etten tahdo unohtaa tätä kokemusta. Kun polvi on parantunut, tahdon muistaa, miltä tuntuu menettää yksi itsestään selvimpänä pidetyistä arkiasioista. Haluan muistaa, mitä se on, kun ei ole työkykyinen eikä voi hoitaa omaa lastaan. Se on tärkeää siksi, että joillekin tämmöisestä tulee arkea loppuiäksi. Jotkut eivät voi parantua kuten minä.

Elämä muuttui kertarysäyksellä viisi viikkoa sitten. Mikään ei ole ollut aivan ennallaan sen jälkeen, vaikka olen yrittänyt muuta väittää. Aluksi halusin juosta, juosta niin pitkälle kuin jalat kantaisivat. Tuntea tuulen, antaa hengityksen höyrystyä.

Kahden viikon kohdalla kaipasin lenkkeilyä ja agilityä. Kaikkein eniten kaipasin metsää. Kaipaan edelleen, hyvin paljon. Työkyvyttömyys on kova pala. Se kirpaisi eniten silloin, kun tajusin, etten kerta kaikkiaan pysty. En tiedä vieläkään, kuinka kauan tätä jatkuu. Oman liikuntarajallisuuden hyväksyminen on vaikeaa. Vähän myöhemmin tuli ikävä. Sitä, miten ennen kävelin bussipysäkille, kävin kaupassa, pyöräilin, kiiruhdin, menin, elin, olin.

Toisaalta opin hyväksymään ja nielemään ylpeyteni. Sen, että jopa mummot kiilaavat rollaattoreineen ohitseni. Ja sen, etten ehdi kävellä tien yli vihreiden valojen aikana. Vaikka siirtymä paikasta toiseen vie vähintään puoli päivää ja kaikki voimat, jossain kohtaa annoin periksi ja hidastin menoa myös henkisesti. Tulin sinuiksi asian kanssa. Vaikka en pysty kirimään kymmentä metriä, joka erottaa minut bussiin ehtimisestä, odotan suosiolla 20 minuuttia seuraavaa. Päivä se on huomennakin. Opin kärsivällisyyttä. Ensin kaikki kesken jääneet asiat harmittivat. Sitten sitä alkaa järjestää asioita kuntoon: siirtää velvollisuuksia kauemmas tulevaisuuteen, pyytää apua ja jopa anella erikoiskohtelua, jotta saa pakollisen ja jotain pientä aikaiseksi. Kuitenkin, asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Sitä en unohda edes huonoimpina päivinäni.

Koko ajan on tehnyt mieli ristiä jalat, istua risti-istunnossa, kontata kaksivuotiaan kanssa kilpaa, vetää polvet rintaa vasten ja käpertyä sikiöasentoon vaipuakseen suloiseen uneen. Muun muassa. Nuo eivät silti ole asioita, joita kaipaan eniten. Tekemättömyyteen tottuu, alistuu, sopeutuu. Kaikkein eniten kaipaan kävelemistä. Edes kivuttomuus ei tunnu oleelliselta, kun vaakakupissa on käveleminen. Käveleminen helposti paikasta toiseen.

Pahin eli epätietoisuus on toistaiseksi takana. Nyt on diagnoosi, on liikkumislupa, on suunnitelma. Lääkärit puhuvat kaikista vaihtoehdoista, mutta minä olen optimisti. Olen varma, että kävelen jouluun mennessä ja juoksen agilitykentällä keväällä. Teen monta kertaa päivässä naurettavilta kuulostavia jumppaliikkeitä, jotka ovat oikeasti hirvittävän vaikeita. Välillä on pakko luovuttaa, mutta seuraavalla kerralla lihas saattaa totella ja jalka nousta. Uskon, että kun maltan antaa koiven parantua rauhassa ja samalla olen oikein ahkera, polvi pysyy paikallaan eikä jänteestä tarvitse alkaa askarrella uusia siteitä.

6 thoughts on “En halua unohtaa

  1. Hurjasti tsemppiä kuntoutumiseen ja elämään! Koirablogit on just tätä varten. 🙂 Voin vaan kuvitella, mitkä fiilikset sulla on lenkkeilystä ja agilitysta ja kaikesta kun pääset takaisin jaloille!

    Voimia ❤

  2. Vertaistuki täällä kirjoittelee,hei! Multakin leikattiin polvi vajaa 4 kk sitten. Mulla kävi parempi tuuri ja selvisin siistillä eturistisiteen korjauksella, mutta hyvin samanlaisia tuntemuksia on ollut matkan varrella. Harkitsin myös perustavani oman blogin pelkästään polvikirjoituksia varten, mutta päädyin sitten lopulta piinaamaan kuntoutumis- ja elämänfilosofioillani vain hiukan somea ja läheisiä. Kieltämättä parin ekan kuukauden ajan ei miettinyt mitään muuta kuin sitä, että miten onnellinen olisi jos voisi mennä kouluun, töihin ja voisi lenkittää koiransa kunnolla, elää ihan arkea. Onneksi 3kk päästä liikuntakyky oli jo palautunut niin paljon entiselleen, että tuollaiset ajatukset korvasi kiitollisuus ja nöyryys siitä, että pystyy kuntoutumaan ja jatkossa arvostaa omaa terveyttä ihan yli kaiken. Nyt harjoittelen jo juoksua ja teen agilityä ehkä jopa paremmin kuin ennen, hiukan maltillisemmin ja rauhallisemmin. Tsemppiä ja uskoa siis sinulle ja hyvää Joulua teille kaikille!

    • Voi, kiitos tästä viestistä! Tarvitsin sitä juuri nyt. ❤ Vaikka pahin on takana ja kuntoutuminen päässyt hyvään vauhtiin, nyt on se hetki, kun ylös kapuaminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta. Tai paremminkin tajuan nyt ensimmäistä kertaa aivan realistisesti, kuinka rajallinen olen, ja kuinka vaikeaa entiseen on palata. Se on muuten jännä, miten puolestani ajattelin, että on se vain hyvä, etteivät sentään siteet katkenneet – aina löytyy jotain hyvää, kun asiaa miettii. 😀 Toivon sinulle kaikkea hyvää, ihanaa joulun aikaa ja ennen kaikkea hienoja juoksuja!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s