En ole syntymäpäiväihminen. Minulle riittää, että tiedän ainakin suunnilleen, moniko vuotias olen.
Tämä päivä on poikkeus almanakassani. Tätä päivää on iloittu jo kymmenen vuoden ajan. Tänään en iloitse. Neleh olisi täyttänyt yksitoista vuotta. Ei täyttänyt.
Neleh on mielessäni niin elävä. Muistan eleet, turkin jokaisen laineen, kaikki pienimmät yksityiskohdat. Kipeintä tekee muistaa, kuinka koiraan katsoessani Nelehin ilme muuttui välittömästi hömppähymiöksi. Tuollaisia hupsuja asioita sitä miettii, kun toista ei enää ole.
On hetkiä, jolloin yritän rapsuttaa Jenteä kuten tapasin kuoputtaa Nelehiä. Jente on sitä mieltä, että onko pakko ja että ei tarvitsisi. Neleh rakasti huomiota. Kaverikoirana se oli parhaimmillaan. Oli ihminen minkälainen tahansa Neleh painoi päänsä syliin. Neleh eli siinä hetkessä. Neleh loi välittömyyden hetken itsensä ja ihmisen välille. Miten se osasikin? Ei Jentestä ole siihen. Ei Eosta eikä missään nimessä Aiasta.
En ole päässyt vielä yhteisymmärrykseen maailmankaikkeuden kanssa siitä, miksi Neleh piti ottaa minulta pois niin traumaattisella hetkellä ja niin väkivaltaisella tavalla. Miksei Nelehin lähtö voinut olla kohtuullisempi? Miksi sen piti kärsiä niin paljon? Kapseloiduin jonkinlaiseen defenssitilaan. Suru-uutiset vyöryivät ylitseni.
Pitää saada, täytyy menettää – muuta en keksi. Nyt on loppuelämä aikaa miettiä.
Päistikkaa 