Sataa lehtiä

Jos joku ei ole huomannut, blogi on jäänyt vähän kerrassaan taka-alalle. Kun agilityharrastus hiipuu, en näe blogillekaan tarvetta. Olen harkinnut koko blogin hautaamista, mutta antaa sen vielä olla. Päivittelen hiljakseltaan, jos ehdin ja jaksan. Ei kannata toivoa liikoja. Elämä on täynnä kaikkea muuta paitsi koiria.

En ole saanut aiemmin julkaistua blogin puolella Murun videota, jonka kielenkäyttö vei siskoni yöunet. Tässä se tulee:

Syksy kukoistaa vielä. Poikkeuksellisesti tänä vuonna yksikään koiristamme ei kuollut lokakuun toisena päivänä. Polvivammastani tuli kuluneeksi vuosi. On surullista huomata, että aikaa on kulunut jo vuosi. Vuosi siitä, kun agility lakkasi olemasta merkityksellistä. Sanon vielä harrastavani agilityä, mutta agility ei merkitse enää mitään. Polveen sattuu toisinaan, mutta se ei vaikuta elämään kovin paljoa. Huonon jalan nilkka on ongelmallisempi. Nivelsiteet nyrjähtävät vähintään viikoittain, mikä rajoittaa liikkumista aika paljon. Maatessani viime marraskuussa Töölön alaraajamagneetissa valitsemaani radiokanavaa kuunnellen en voinut olla ajattelematta, miten onnekas olen synnyttyäni Suomeen. Kahden päivän sisällä leikkaukseen ja toipuminen saattoi alkaa. Polvesta ei koskaan uutta tule, mutta varsinkin muistellessani viime talvea, olen onnellinen siitä, että voin kävellä, olla ja tehdä.

Esa käytti Krumin luonnetestissä, josta saaliina oikein krumimaiset +144 pistettä:
Toimintakyky: +1b (kohtuullisen pieni)
Terävyys: +3 (kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua)
Puolustushalu: +3 (kohtuullinen, hillitty)
Taisteluhalu: +2b (kohtuullisen pieni)
Hermorakenne: +1b (hermostunein pyrkimyksin)
Temperamentti: +2 (kohtuullisen vilkas)
Kovuus: +1 (hieman pehmeä)
Luoksepäästävyys: +2b (luoksepäästävä, hieman pidättyväinen)
Laukauspelottomuus: ++ (laukauskokematon)

Mora kävi terveystarkeissa. Sydämen, silmien tai polvien osalta ei löytynyt moitteen sijaa. Kyynärille Kennelliitto merkitsi 0/0, lonkille A/A ja selälle LTV1. Pentuprojektille tulokset näyttävät vihreää valoa. Ehkä Esa (Outi) pian kelpuuttaa osaamisen kisatasolle. Pääsisi näyttämään, että koira toimii myös käytössä.

Jente on käynyt ottamassa kesän jälkeen muutamaan otteeseen pari starttia. Piirinmestaruuksissa Jente oli nopea kuin mikä ja liihotti omia reittejään. Ohjausvalintani olivat kehnoja. Kirkkonummella juoksimme vihdoin yhden oikein hyvän nollan sijalla 7/28 koiraa. Juoksemista en ole harjoitellut, joten se ei suju. Lisäksi meillä on Jenten kuuroutumisen jälkeen ollut suuria vaikeuksia rytmin ylläpitämisen kanssa. Monet radat ovat liian vaikeita ja silloin agility ei ole kivaa. Hauskaa Jenten kanssa on silti mennä. Jentellä on aina hauskaa. Jenten agilityaurinko on laskussa. Nyt jäähdytellään aivan kuten Nelehinkin kanssa ikävuosien seitsemän ja kahdeksan välillä. Seitsemän vuotta on cavalieragilityn parasta ennen -päiväys. Kilpailemme harvakseltaan ja huvittelemme niin kauan kuin pystymme. Jos sattuisimme saamaan SM-nollat kasaan, suuntaisin vielä yksiin arvokisoihin. Mutta ei haittaa, jos emme saa, ne eivät ole tähtäimessä. Karsintoja en edes ajattele.

Myös Aian agility katkesi polveen. Siitäkin on vuosi, kun olemme viimeksi juosseet yhdessä oikein kunnolla. Polvitapaturman aikoihin Aialla oli juoksut, jolloin agility lakkasi kiinnostamasta sitä ensimmäistä kertaa elämänsä aikana. Polven kanssa vierähti seuraavaan kevääseen, jolloin Aia astutettiin ja koira jäi mammalomalle. Aia on käynyt fiilistelemällä esteillä joitakin kertoja pentuloman jälkeen, mutta erityistä intohimoa se ei ole lajia kohtaan ilmaissut. Aia tahtoo olla vain temppukoira. Periaatteessa Aia olisi kisavalmis, mutta minun puolestani sen ei tarvitse tehdä agilityä niin kauan, kun se ei siitä selvästi nauti. Cavalierini ovat aina olleet hulluna agilityyn, mikä on ollut minulle lajin suola. Aia on liian kiltti. Se suorittaa tunnollisesti sen, mitä sille on opetettu. Aia oli lupaava pentu, mutta paloa lajiin sillä ei ole koskaan ollut, vaikka videoiden perusteella se on saattanut siltä näyttää.

Tällä hetkellä minulla ei siis ole varsinaista treenikoiraa. Välillä käyn Jenten kanssa tuuraamassa Krumin ryhmässä. Jenten nappaan mukaan myös silloin, kun päätämme kipaista Purinalla. Juoksemme kisamittaisen radan kahteen otteeseen. Noin niin kuin ilosta lajiin. Jo siinä saa mukavasti hien pintaan. Aian kanssa tulee tuskanhiki, joten yleensä en ota sitä mukaan. Nyt ei ole suunnitelmia eikä tavoitteellista agilityä. Agilityn suhteen minulla on ollut vastaavanlainen olotila viimeksi alkuvuodesta 2003. Ei ole ihme, että tuntuu oudolta. On aika siirtyä katsomon puolelle tsemppaamaan Esaa ja shelttejä.

Muru on kasvanut niin pellossa, että se tarvitsee kokemuksia. Pentu on päässyt mukaan hallille viisi kertaa: 8-, 15-, 16-, 17 ja 18-viikkoisena. On hauska höpsätä välillä pentujuttuja. Muru palkkautuu tässä vaiheessa hienosti vaihdellen sekä lelua että namia ja menee muutenkin hyvällä raivolla pari estettä, vaikkei sille ole opetettu muuta kuin suora leluputki. Toisinaan Muru pyytää kotona ulos vain kertoakseen, että voisi leikkiä putkella. Siinä mielessä Muru on hassunhauska pentu.

Koikkereihin verrattuna cavalierit ovat keskenään hyvin samanlaisia. Quita oli persoona. Sitten tuli Aia, joka on Quitan melko täydellinen vastakohta. Murusta en ota selvää, mikä se on. Illat Muru köllöttää kainalossa eikä sillä ole kiire minnekään. Rauhalliseksikin kuvailisin. Toisaalta Muru on melko ärhäkkä otus ja ärsyttävyyteen asti sinnikäs. Aiaan verrattuna Muru on helpompi ja ärsyttävämpi, koska Muru on niin tavattoman ahne ja periksiantamaton. Aia ei ole yhtään kumpaakaan. Lapsen leikeissä näkyy, mitä Murun kanssa on tehty:

Murun nelikuissäkä on 29cm ja -paino 5,6kg.

Kun selkäni käännän, Muru, 4 kuukautta, syö salaattini, vaikka tasan tarkkaan tietää, ettei voi niin tehdä. Mur!

Eo täyttää parin viikon päästä yksitoista vuotta. Se on elänyt pidempään kuin Neleh.